JENKKIEN SAIRAALAKULTTUURISTA

Sairaanhoitajaserkkuni pyynnöstä kirjoittelen vähän myös sairaalakulttuurin eroista Suomessa ja Jenkeissä. Osasin odottaa, että eroja löytyy – on aika selvää, että sosialistinen verovaroilla kustannettu julkinen järjestelmä toimii resurssisyistä aika eri tavalla kuin yksityinen terveydenhuoltojärjestelmä, joka edellyttää vakuutuksia. Rahalla saa. Minulla ei ole Suomen terveydenhuollosta juuri mitään negatiivisia kokemuksia joitakin pitkiä jonotuksia lukuunottamatta, mutta kyllä hoidon laadussa oli aika isoja eroja nyt kun täällä pääsi kokemaan synnytyksen ensimmäistä kertaa.

Kun etukäteen kyselin synnytyksen molemmissa maissa kokeneilta suomalaisilta ystäviltäni, mikä heidän mielestään oli synnytyksissä kaikkein erilaisinta, jokainen mainitsi hoidon yksilöllisyyden ja ”asiakkuus”-mentaliteetin. On totta, että synnyttäjää kohdellaan Jenkeissä kuin kuningatarta, ja kaikkiin toiveisiin vastataan. Kivunlievitystä saa heti kun siltä vähänkään tuntuu, ja koko ajan on joku varmistamassa että olo on hyvä. Täällä saa automaattisesti oman huoneen osastolla, mikä oli aivan huippua! Nyt sain ainakin itse levättyä paljon paremmin kuin jaetuissa huoneissa, joissa on koko ajan elämää ja liikennettä joka suuntaan. Oma huone mahdollisti myös sen, että sairaalassa ei ole erikseen vierailuaikaa, vaan vauvaa saa tulla katsomaan ihan omalla aikataululla. 

 

Täällä oli myös vauvala, jonne vauvan sai lähettää oman henkilökohtaisen hoitajan hoiviin silloin, kun itse halusi levätä. Suomessa en tätä kokenut tarpeelliseksi, koska synnytykset siellä menivät hienosti ja olisin kokenut oudoksi lähettää vauvan jonkun toisen hoiteisiin. Tällä kertaa kuitenkin tarvitsin sektion vuoksi niin paljon apua, että vauvala oli pelastus. Pidin myös älyttömästi siitä, että omiin lääkäreihin syntyy henkilökohtainen suhde, kun heidät saa itse valita. Vauvan oma lastenlääkäri kävi päivittäin katsomassa vauvaa omalta klinikaltaan käsin, ja kävi sitten huoneessani kertomassa päivityksen sen päivän tilanteesta. Tapa, jolla potilasta kohdeltiin, oli ihanan kiireetön ja aidon välittävä: hoitajat kunnioittavat äidin yksityisyyttä silloin kun on tarve levätä, mutta ovat aina saatavilla silloin kun heitä tarvitsee. Henkilökunta kertoi koko ajan tarkasti mitä toimenpiteitä tehdään, ja lääkkeitä annettaessa tehtiin hyvin selväksi se, että potilas ymmärtää mitä lääkettä on saamassa ja miksi. 

Yksilöllistetystä hoidosta kertoo myös se, että kukaan ei ollut tuputtamassa mitään. Sairaalassa kunnioitettiin äidin päätöstä siitä, halusiko rintaruokkia lastaan vai tarjota heti alusta asti korviketta. Sairaalassa oli toki imetysneuvontaa varten siihen erikoistunut sairaanhoitaja, jonka sai soittaa apuun milloin tahansa, mutta vauvan sänkyn alapuolella kulkevassa tarvikelaatikossa oli myös korviketta vapaasti saatavilla. 

Sairaalan palvelutarjonta alkoi välillä hymyilyttää: oli ilmaista ammattivalokuvaajan perhekuvausta sairaalamiljöössä, sairaalakappelin pappi kävi välillä kyselemässä kuulumisia, ja vapaaehtoistyöntekijät kävivät tuomassa lehtiä luettavaksi. Kaikki ruokakin tilattiin lähes kellon ympäri auki olevasta huonepalvelusta puhelimella. Äidin ruuasta ei siinä tilanteessa laskutettu, ja isä sai viidellä dollarilla tilata listalta mitä tahansa. Ruuat olivat erinomaisia: menussa oli erikseen pitkät listat aamupalalle, lounaalle, päivälliselle ja snackseille. Lisäksi vanhemmat saivat tilata erikseen kahden tunnin ennakkovaroitusajalla ”juhla-aterian”, johon kuului oman valinnan mukaisia juttuja. Me valitsimme jäätävän kokoiset hedelmälautaset, pihvit ja uuniperunat porkkanoilla ja parsakaalilla, sekä jälkkäriksi brownieta ja juustokakkua. Kylkeen tuli vielä alkoholitonta skumppaa ja kaffet.

Jos ravintolan aukioloaikojen ulkopuolella iski hiuko, niin yövuoroon tulleet sairaanhoitajat pitivät kyllä huolen siitä, että nälissään ei tarvinnut olla. Koko ajan oli joku tarjoamassa erilaista pikkupurtavaa tai juotavaa. Vähän nauratti, kun hoitaja toi aamukolmelta huoneeseni kolmenlaisia muroja, joista sain valita mieleiseni. :) Omassa huoneessa oli myös jääkaappi, jonne sai tuoda omia eväitä tai varastoida ruuantähteitä myöhempää varten.

 Sairaalassa oli myös todella tarkka turvallisuusprotokolla, jota seurattiin hyvin orjallisesti.

Sisäänkirjoittautuessa kysyttiin kahteen otteeseen järkyttävä määrä kysymyksiä, ja allekirjoitettavien paperien määrä oli aika huikea. Pääosin ne käsittelivät sitä, että tietyt proseduurit oli käyty etukäteen läpi ja potilas on antanut suostumuksensa erilaisiin toimenpiteisiin. Tällä taataan se, että sairaalaa ja sen henkilökuntaa ei sitten voi jälkikäteen haastaa oikeuteen ihan mistä tahansa, kun kaikki on huolellisesti käyty yhdessä läpi.

Hoitajat kehottivat meitä olemaan valppaina siinä, että kun vuoro vaihtuu, muistamme itse rutiininomaisesti tarkastaa että hoitajan kuvallinen nimitunniste ja kasvot mätsäävät. Jos meille tulisi uuden hoitajan kohdalla vähääkään epäilevä fiilis, kehotettiin soittamaan kelloa.

Vauvan synnyttyä napanuoran tynkään kiinnitettiin mikrosiru, joka alkaa hälyttää joka kerta kun vauvan vie sängyssään lähelle sairaalan ovia. Tällä estetään se, että jonkun vauva tulisi kidnapatuksi. Siru poistettaisiin sitten kun lähdetään sairaalasta kotiin. Hoitajat pyysivät lähettämään vauvan oman hoitajansa luo jos itse halusi nukkua tai käydä suihkussa, jotta joku olisi koko ajan vauvan luona. Vauvalla oli sekä kädessä että jalassa ranneke, jonka numerokoodi mätsäsi sekä minun että mieheni sairaalarannekkeisiin. Tämä numero tarkastettiin joka kerta kun vauva tuotiin luokseni tai kun mieheni kävi hakemassa vauvan nurserysta.

Molemmat ranteeni olivat täynnä näitä erilaisia rannekkeita: yhdessä oli koodi, joka piti skannata joka kerta ennen lääkkeitten antoa. Toisessa luki mahdolliset allergiat. Kolmannessa varoitettiin että olen ”fall risk”, eli jalkani eivät kanna sektion jälkeen ja tarvitsen apua liikkumiseen. Loppujen rannekkeiden tarkoitusta en edes muista. 

Sairaalasta poistuttaessa piti kirjoittaa vauvan birth certificate, joka sitten annettiin hoitajalle eteenpäin. Tästä syystä vauvalle annetaan nimi jo sairaalassa, jotta se saadaan rekisteriin heti kättelyssä. 

Sairaalan protokollaan kuului myös se, että kaikki äidit kuljetetaan sairaalasta poistuttaessa ulos pyörätuolissa, riippumatta siitä tarvitsiko sitä oikeasti vai ei. Tämä oli vähän hassua, koska neljän sairaalassaolopäivän jälkeen kävelin jo ihan kohtalaisesti itse.

Dramaattisesta synnytyskokemuksesta huolimatta sairaalakokemus oli erittäin positiivinen. Yhteenvetona voisin sanoa, että hoidosta välittyi ammattitaito ja aito välittäminen, eikä kertaakaan tullut sellainen olo ettei olisi ollut hyvissä käsissä. Mitään ei tarvinnut vaatimalla vaatia, vaan sain kaiken mitä halusin ilman vääntöä. Minua kohdeltiin kunnioittavasti toisin kuin Suomessa, jossa molemmilla kerroilla meinattiin käännyttää kotiin vaikka olin jo 7 senttiä auki. Suomessa jäi myös usein tunne, että hoitajat olivat liian kiireisiä jäädäkseen päivittämään tilannetta.

Täällä tehdään kaikki niin perusteellisesti, että virheille ei jää sijaa. Pari viikkoa oman synnytykseni jälkeen serkkuni koki lähes identtisen tilanteen Suomessa, eikä sitä todellakaan hoidettu samalla ammattitaidolla. Vai mitä olette mieltä siitä, että sektion jälkeen ”unohdettiin” tarkastaa äidin ja ilman lapsivettä 23 tunnin ajan olleen vauvan tulehdusarvot? No, ne sitten olivatkin järjettömissä lukemissa ja sekä äiti että vauva joutuivat antibioottitippaan.

Nyt sitten jännityksellä odottelemme sairaalalaskujen saapumista, sektio kun ei ollut suunnitelmissa. Toki hyvä hoito maksaa, mutta nämä ovat niitä asioita, joista maksaa mielellään.