Kesähurmosta ja lähtölaskentaa
Viime aikoina olen viettänyt harvinaisen paljon aikaa erilaisilla lenkkipoluilla, täällä landella kun lääniä riittää. Koiraa pitää lenkittää päivittäin, eikä ulkoilma meille muillekaan pahaa tee. Lenkit tehdään säässä kuin säässä: välillä pukeudutaan talvihaalareihin ja villapipoihin, tänään taas kastuttiin litimäriksi meidät yllättäneessä kaatosateessa. Parasta lenkkeily tietysti on silloin, kun sää suosii. Kävimme hiljattain päiväretkellä kylpylän ulkoilumaastoissa, joissa on mahdollista harrastaa monenlaisia aktiviteetteja frisbeegolfista tennikseen, rullaluisteluun, haikkaamiseen, jousiammuntaan ja niin edelleen. Maastot ovat todella kauniita ja helppoja kulkea myös lastenrattaiden kanssa. Maastoista löytyy muutama upea näköalapaikka, järvenrantaa kaislikkoineen sekä laavuja, joiden suojissa voi hetken hengähtää ja vaikka paistaa retkimakkarat.
Lämpimänä kesäpäivänä kävimme kahlaamassa rantavedessä – tosin pikkutyttöjen ”kahlaaminen” oli kyllä hyvin äkkiä uimista vaatteet päällä. No, kesä kuivaa sen minkä kastelee… Tytöt ovat muutenkin kyllä varsinaisia vesipetoja, edes hyytävä lämpötila ei estäisi heitä uimasta.
Mummin kanssa oli kivaa ihmetellä metsän ääniä ja tuoksuja. Polun varrelta löytyy infotauluja, joissa kerrotaan metsän linnuista yksityiskohtaisesti. Matkan varrella on myös mahdollisuus napata pulloon juomavettä luonnon omasta lähteestä – voin sanoa, että on hyvää!
Parhaassa tapauksessa lenkki vetää pienimmältäkin mehut pois, vaikka hän ei tainnut itse kovin pitkiä matkoja edes kävellä. Rattaiden ja auton kyydissä tämäkin ikiliikkuja malttaa nukahtaa.
Näitä maisemia on katseltu monta kertaa eri ihmisten seurassa. Pikkulapsena teimme koko perheen eväsretkiä näihin maisemiin: muistan vieläkin eväsleivät ja pillimehut laavun lämmössä ikuisuudelta tuntuneen vaelluksen jälkeen. Teininä tulimme tänne ystävien kanssa juoruilemaan ja ottamaan kuvia, ja muutamia vuosia myöhemmin taisin tulla tänne ensimmäisen vakavan poikaystävän kanssa. Seurustellessamme tulimme tänne joskus kavereiden kanssa pelaamaan tennistä. Juhannuksena 2010 ajoimme hevoskärryillä tuon koivukujan läpi hääjuhlaamme. Viime kesänä pelasimme täällä ystäväperheen kanssa frisbeegolfia lasten juoksennellessa pitkin niittyä.
Näihin maisemiin liittyy niin paljon muistoja, että niistä olisi kirjaksi asti. Lienee turhaa sanoakaan, että tähän Suomen-kesään liittyy paljon ristiriitaisia tunteita. Kaikki tuntuu kodilta ja niin normaalilta, että yleensä unohtaa olevansa vain vieraisilla. Nyt mahanpohjassa on kuitenkin alkanut kutitella se epämiellyttävä lähtölaskennan tunne, tietoisuus siitä että parin viikon päästä olemme taas Helsinki-Vantaalla matkalla kotiin. ”Kotiin.”
The clock is ticking.
