Määrätietoisuudesta, virheistä ja elämästä

”Suomalaiset ovat sisukkaita, määrätietoisia ja itsepäisiä ihmisiä.” 

”Pohjalaiset ovat tarmokkaita, urhoollisia, tulisia ja kerskailevaisia.”

”Härkä on voimakastahtoinen luonne. Härällä on taipumusta viedä suunnitelmansa loppuun, vaikka ne eivät näyttäisi onnistuvan. Härkä vie loppuun hankalimmankin tehtävän hitaasti, mutta varmasti.Härkä ei sopeudu kovin helposti muutoksiin, mutta jos löytää sisäisen rohkeutensa, hän voi tehdä mitä tahansa päästäkseen haluamaansa lopputulokseen.Härän muutoksen pelko voi johtaa myös itsepäisyyteen ja jos häntä yritetään painostaa sellaiseen, mitä hän ei halua tehdä, saadaan aikaiseksi Raivo Härkä, jonka läheltä kannattaa poistua nopeasti takavasemmalle!”

— 

 

 

Kuten näistä ylläolevista syväluotaavista luonneanalyyseista voi päätellä, yksi keskeisimpiä luonteenpiirteitäni on itsepäisyyteenkin taittuva määrätietoisuus. Moni elämäni käänteentekevistä tapahtumista on syntynyt periksiantamattoman päättäväisyyden ja suoranaisen jääräpäisyyden tuloksena. Jopa moni pieni asia juontaa juurensa siitä, että olen yksinkertaisesti päättänyt tehdä jonkin asian tiettyyn määräaikaan mennessä ja tietyllä tavalla. Lapsuudesta löytyy monia elämään jääneitä anekdootteja siitä, kuinka sain lopulta aina tahtoni läpi jossain asiassa, kun tarpeeksi jaksoin vääntää. (Äiti, ymmärrän sinua nyt niin paljon paremmin. Kukahan jaksaisi vääntää tuon oman kolmevuotiaani kanssa? Näin se vaan kosahtaa omaan nilkkaan…) En sitten tiedä, juontaako määrätietoisuuteni suomalaisuudesta, horoskooppimerkistä, sukujuurista, pohjalaisesta verenperinnöstä vai ympäristöstä (tai näistä kaikista), mutta se on suunnannut elämääni eteenpäin tavoilla, joita en olisi todellakaan osannut ennustaa.

Ihailen lapsissa tietynlaista viatonta itsevarmuutta, jonka ansiosta kaikki on mahdollista. Epäonnistumisen pelko ei vielä rajoita unelmia eikä arkirealismi vedä pilvilinnoista jatkuvasti takaisin maan tasalle. Näen tätä omissa oppilaissani, jotka vasta-alkajuudestaan huolimatta päättivät perustaa oman bändin. Vähän skeptisenä lähdin vetämään bänditreenejä, jonka lopputulos oli se, että neljä newbieta saivat kokoon kaksi radiohitticoveria kahdessa tunnissa. Samalla asenteella lähdin aikoinaan itse opettelemaan viulunsoittoa. Kun äiti varovasti muistutteli kuusivuotiaalle, että ei haittaa jos ekalla soittotunnilla ei ihan vielä lähde Paganinin kapriisit tai Bachin partitat, niin olin todennut itsevarmasti: ”tottakai minä osaan soittaa viulua”. 

 

Jo ala-asteella päätin, että minusta tulee äitini ja isovanhempieni tavoin opettaja. Yläasteen kapinavuosina teinien mussutusta katsellessa into kummasti hiipui, mutta lukiopsykologian ansiosta löysin itseni hakemasta luokanopettajakoulutukseen ja psykologian laitokselle. Kumpaankaan ei paikka irronnut ensimmäisellä eikä vielä toisellakaan kerralla. Olin kuitenkin päättänyt, että tälle alalle minä kuulun, joten hommasin itselleni Englannista yliopistopaikan ja laitoin lainat vetämään. Lontoon lentoliput ostettuani sain kuitenkin soiton Turun Yliopistosta, jonne pääsinkin yllättäen varasijalta ihan viime minuuteilla. Tässä oli niin paljon kohtaloa pelissä, etten voi ottaa itselleni siitä krediittiä, mutta hyvin vahva tämä kutsumukseni tälle alalle oli jo ihan pienestä pitäen (joo, pieni klisee). Ja se näköjään tuotti tulosta. Muistelin tässä eräänä päivänä sitä opekoulutuksen haastattelua, jonka mokasin. Tiedättehän sen klassisen kysymyksen, jossa pyydetään visioimaan tulevaisuutta viiden vuoden päähän. Vastasin silloin vuoden 2008 keväällä näin: ”Näen itseni Arizonassa opettajana, olen mennyt naimisiin amerikkalaisen poikaystäväni kanssa ja meillä saattaa olla myös pari lasta.” Haastattelijat eivät vastauksestani kovasti pitäneet, ja kyseenalaistivat verorahoilla kustannetun yliopistokoulutuksen hyväksikäytön, jos olin valmis karkaamaan heti valmistuttuani ulkomaille. En koskaan saanut tätä opiskelupaikkaa, mutta sain sen tulevaisuuden, josta silloin haaveilin. Vaikka tietenkään en voinut millään tietää, että näin tulisi olemaan vuonna 2013, kun todella suuntasimme kohti Arizonaa viikko maisteriksi valmistumiseni jälkeen.

Niin, se muutto. Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että viisumeiden ja kansalaisuuksien hakeminen, omaisuuden myyminen, pakkaaminen, paperisota jne. ei todellakaan ole mikään piknik. Useimmilla tähän kaikkeen valmisteluun menee ainakin yli vuosi, kun USAsta on kysymys. Me päätimme ex tempore pääsiäisenä 2013, että lähtisimme kesäkuussa kokeilemaan onneamme Yhdysvaltoihin. Meillä oli siis pari hassua kuukautta aikaa! Toki saimme osaksemme paljon päänpudisteluita, kauhistuneita kommentteja ja naureskelua. Mutta sinnikäs vääntäminen konsulaatin kanssa tuotti tulosta, ja kuin ihmeen kaupalla koko paperisota oli ohi ajoissa ennen muuttopäivää. Astelimme koneeseen 12 matkalaukun kera ja aloitimme elämämme käytännössä ihan alusta. Uusi maa, kieli, yhteiskuntajärjestelmä, sosiaaliset ympyrät, työ, tavat, asunto ja huonekalut. Ensimmäiseen kauppareissuun meni yli kolme tuntia, mutta tässä sitä nyt ollaan. Kotiutuneina.

Monesti elämässä ajattelemme liikaa, ja odotamme täydellistä hetkeä jonkin ison päätöksen tekemiseen. Newsflash: sellaista ei tule. Emme voi koskaan olla täydellisen valmistautuneita kaikkeen, vaikka kuinka haluaisimme. Taidot ja kokemus eivät aina ole ihan timanttisiksi hioutuneita, kun unelmien työ tai opiskelupaikka tarjoutuu kohdalle. Rahaa ei välttämättä koskaan tule olemaan tarpeeksi unelmahäiden järjestämiseen tai maailmanympärysmatkan toteuttamiseen (ainakaan, jos ei ole valmis joustamaan). Mitä enemmän aikuistun, sitä enemmän jahkailen. Pohdin, väännän ja käännän, käyn läpi mahdollisia riskejä. Mietin myös, mitä muut minusta ja tekemisistäni ajattelevat. (Harmi, että se vaihe ei jäänytkään yläasteelle…) En todellakaan ole perusluonteeltani mitenkään spontaani tai kokeilunhaluinen – kaikkea muuta. Lähes yhdeksän vuoden yhteiselo impulsiivisen ja spontaanin mieheni kanssa on kuitenkin opettanut minulle paljon siitä, miten elämässä ei koskaan saa mitään, jos ei uskalla hypätä tuntemattomaan.

Mieheni muutti ensi kertaa Suomeen rahattomana ja kodittomana opiskelijana, jolla ei ollut viisumia, asuinpaikkaa tai työtä. Elämä mahtui yhteen matkalaukkuun. Hän todella oli oman onnensa seppä, ja sai muutamassa viikossa rakennettua itselleen tulevaisuuden maassa, jonka kieltä ei osannut ja josta ei tuntenut minun lisäkseni ketään. 

Siis aivan hullua. Tai hullunrohkeaa, miten sen nyt ottaa.

Ja nyt huomaan, että tein itse ihan yhtä hullunrohkean hypyn tänne puolelle Atlanttia. Ei meilläkään ollut kotia, pysyvää työtä tai mitään sosiaaliturvaa. Kaikki ne kuitenkin on hankittu kovalla työllä ja kärsivällisyydellä, mitään emme ole saaneet ilmaiseksi tai helpolla. Ja kyllä kuulkaa sitä osaa arvostaa, että voi käydä tarvittaessa lääkärissä, tai että saa aamulla lähteä töihin. Vuosi sitten koin aika kovan kolhun työelämässä, joka söi itsetuntoa. Ihmissuhteetkin ovat tuoneet vuoteen paljon haastetta ja pohdittavaa. Kaiken uuden keskellä on myös joutunut pysähtymään ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa sen äärelle, kuka minä olen ja mitä minä haluan. Minkä varaan elämäni haluan rakentaa.

Tällä hetkellä kaipaan kovasti sitä kuusivuotiasta, jonka maailmassa kaikki on mahdollista. Ja niin onkin, kunhan siihen mahdollisuuteen uskaltaa tarttua.

 

Mul ei ollu mitää muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa.
Koval duunilla asiat vaan onnistuu.
Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan.
 

Hanskat ei tipahda, periks ei anneta.
Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata.
Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt.
Ne saa luun kurkkuun saa ku tulosta taas teen.
 

Jatkan, jaksan vaikka väkisin.
Jos se ois helppoo, kaikki tekis nii.
Mus on voima, jota ei voi vaimentaa.
Pusken täysii aina vaa.
Mun ei täydy vaan mä saan.
 

Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Teen vastoinkäymisistä voimaa.
Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan.

Murehtiminen ei takas eilistä tuo.
Ja huominenki tulee vaan jos selvitään tänään.
Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua.
Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään.
 

Hakenu näkemystä mun meininkiini taas
Monacon vipeistä slummeihin Keniaan.
Kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi.
Asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki.
 

Aitoo iloo, vaikkei ympäril oo muut ku pahaa.
Ja toiset taas nii köyhii ettei niil oo muut ku rahaa.
Alotan ittestäni, korjaan mun mielen.
Nostan mun katseen ja suupielet.
 

Katse eteen ja suupielet ylöpäin!
Teen vastoinkäymisistä voimaa.
Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan.