MAMMA-AIVOT KEHISSÄ
Alan kuulua jo siihen ärsyttävään ihmistyyppiin, jonka elämä pyörii niin vahvasti yhden asian ympärillä, että koko (erittäinen vähäinen) aivokapasiteetti kuluu sen ajattelemiseen 100-prosenttisesti. Tiedättekö, just ne parinkympin korvilla olevat inttikundit jotka puhuvat pelkästään inttijuttuja niin että muilla on jo aikaa sitten tullut leirit ja TJ:t ja ginekset ja sotilasarvot korvista ulos. No, minä olen nyt se rasittava mamma, joka voisi jutella jokaisen vastaantulijan kanssa vauvan painoarvoista ja yhä pahenevasta närästyksestään piinallisen yksityiskohtaisesti ja paatoksella.
Koska raskaus ja tuleva synnytys ovat kaapanneet käytännössä kaiken aivokapasiteetin käyttöönsä, surullinen tosiasia on se, että minkäänlaista aivotoimintaa ei tunnu riittävän mihinkään muuhun. Jos ulos lähtiessä pitää muistaa yksi asia, se hyvin todennäköisesti unohtuu. Juuri käydystä keskustelusta ei tahdo jäädä mieleen mitään. Kaikki tärkeät tavarat tuntuvat suorastaan juoksevan pois magneettikentästäni. (Tänään käytin varmaan 10 minuuttia etsiessäni lompakkoa autosta: pengoin kaikki istuimien alukset ja myös sen kuuluisan keskikonsolin vieressä olevan ”crack of doom”:in, mikä on kuin musta aukko – jos sinne jotain sattuu putoamaan, sille voikin sitten heittää hyvästit. Hien valuessa pitkin selkäpiitä tässä ihastuttavassa 40 asteen helteessä aloin jo tulla epätoivoiseksi, kunnes tajusin hämmästyksekseni keskikonsolin jatkuvan paljon pidemmälle eteen kuin kuvittelin – ja siellähän se pirulainen lymyili. Olisi varmaan naureskellut ilkikurisesti etsinnöilleni, jos olisi osannut.) Välillä sitä tuntee itsensä niin tyhmäksi, kun yksinkertaisetkaan asiat eivät enää suju. Olen niin kömpelö, että norsu lasikaupassa jää heittämällä varjoon (kaikki putoaa käsistä, ja sitten sitä miettiikin, jaksaako tällä 9. raskauskuukauden olotilalla edes yrittää poimia sitä lattialta.
Olen henkeen ja vereen listaihminen, ja olen tehnyt tälle viikolle huippu-uuvuttavan to do -listan edes jonkinlaisen päiväjärjestyksen aikaansaamiseksi. Eilen listallani oli yksi pakollinen kohta (soita vakuutusyhtiöön), ja sekin jäi tekemättä. Kaikkein koomisinta on se, että kaikesta huolimatta väsyttää kellon ympäri, vaikka päivän aikana ei olisi saanut mitään järjellistä aikaiseksi. Tänään heräsin omia aikojani seitsemältä nukuttuani ruhtinaalliset kymmenen tunnin yöunet, nukuin parin tunnin päikkärit, ja olin yöpuvussa taas jo kello kahdeksan.
No nyt sitten sitä ärsyttävää mammajorinaa, skippaa jos ei kiinnosta. (Jos olet jaksanut lukea tätä päämäärätöntä horinaa tähänkään asti…) :D
Maanantaina kävin lääkärin tilaamassa ylimääräisessä ultrassa, jotta saisimme jotain osviittaa pikku-ukon koosta. Poju tuntuu olevan jo nyt ihan mukavan kokoinen: viikkoja on siis 36+2 ja hän on nyt jo 3100g. Vähän siis isompi kuin vauvat keskimäärin näillä viikoilla, koko vastaa 37 raskausviikkoa. Tästä (ja aiempien raskauksien diabeteshistoriastani) johtuen aiomme käynnistää synnytyksen viikolla 39, mikäli pikkumies ei ole sitä ennen päättänyt saapua maailmaan. Tämä ihan siksi, että vauva kuitenkin kasvaa noin 200 gramman viikkovauhtia, ja ultran mukaan hän saattaa olla melko leveäharteinen (that´s my boy!), joten en nyt ihan ehdoin tahdoin haluaisi synnytellä sieltä mitään viisikiloista mötikkää. Ihan mukavaa siis asennoitua siihen, että viimeistään kolmen viikon sisällä meillä on pieni mies sylissä – toki toivon että hän syntyisi sieltä omia aikojaan. Vielä ei ole näkynyt mitään merkkejä synnytyksen lähestymisestä… Ilmeisesti kaikki supistelut ovat menneet niin sanotusti harakoille, koska avautumisen suhteen ei ole tapahtunut sen kummempaa edistymistä.
Jään siis kärsivällisesti odottelemaan (yeah right), vielä on pinnasänky hakematta ja muutamat vauvanvaatteet pyykkäämättä. Pitäisi varmaan aloittaa tässä joku mahdollisimman aikaavievä ja keskittymistä vaativa projekti, niin eiköhän vauva päätä sitten tulla Murphyn lain mukaan juuri silloin. Voisin tarttua vihdoin niihin satoihin valokuviin, jotka odottavaat albumiin laittamista…
Tai sitten voisin taas mennä nukkumaan.
