NO NE RASKAUSKILOT

 

IMG_20160928_113637.jpg

 

Elämme aikana, jolloin lehdissä uutisoidaan kyllästymiseen asti siitä, kuinka nopeasti joku on ”palautunut takaisin omiin mittoihinsa” raskauden jälkeen. Tabloidit julkaisevat kilvan paparazzikuvia julkkiksista, jotka kävelevät sairaalasta ulos sen näköisinä ettei vatsassa ikinä ollutkaan salamatkustajaa. Osa äideistä huhkii maanisesti treenaten raskausaikana, jotta yhtään ylimääräistä kiloa ei kertyisi. Tuikituntemattomat ihmiset kyselevät synnyttäneeltä, paljonko kiloja kertyi ja paljonko niitä jäi.

Fitness-lifestyle on tullut jäädäkseen. On mahtavaa, että terveelliset elämäntavat ovat pop! Kummallista tosin on se, että äidin mitoista tulee kirjaimellisesti (uutta) elämää suurempi asia. Luulen että monella vastasynnyttäneellä prioriteetit ja ajatukset ovat jossain muualla kuin oman navan ympärillä. Omasta terveydestä on toki olennaista huolehtia, jotta jaksaa huolehtia vauvasta, mutta on jotenkin järjetöntä asettaa äitien harteille kovat paineet mallinmitoista silloin, kun omalla tavallaan kaoottinen pikkuvauva-arki on vasta alussa. Osaa äideistä on siunattu joko hyvillä geeneillä tai raudanlujalla itsekurilla – good for them – mutta on väärin tehdä vastasynnyttäneiden hoikkuudesta oletusarvo ja normi.

Tyttöjä odottaessani kärsin raskausdiabeteksesta, ja painoa tuli molemmilla kerroilla 20-25 kg. Neuvolassa gestaatiodiabetesta ei diagnosoitu virallisesti vasta kun olin jo 40. raskausviikolla toista odottaessani. Siinä vaiheessa dieettiohjeet eivät varsinaisesti enää auttaneet. Sen sijaan muistan sen karmivan tunteen joka kerta, kun astuin neuvolan vaa´alle. Painoa saattoi tulla jopa yli kilo viikossa, söinpä miten tahansa. Terveydenhoitajan syyllistävä katse tuntui porautuvan lävitseni. Näistä raskauksista jäi sitkeät 10 kiloa jäljelle, joita en saanut karistettua ennen tätä kolmatta raskautta – en edes säännöllisellä salitreenillä ja vähähiilihydraattisella ruokavaliolla.

IMG_20160928_181243.jpg

– – 

Tässä raskaudessa päätin olla stressaamatta painosta. Päätin, että se mitä tulee, tulkoon. Diabeetikkohistoria toki sai minut tietoiseksi syömisistä, ja välttelin liiallista makean syömistä. Onnekseni sekä sairaanhoitajani että lääkärini suhtautuivat painonnousuun todella neutraalisti: paino tsekattiin jokaisella käynnillä, mutta siitä ei tehty mitään numeroa. Koska paino mitattiin jenkkien tapaan paunoina, en oikeastaan läheskään aina edes ymmärtänyt vaa´an lukemia. Ehkä se oli siunaus. En nimittäin todellakaan tiedä, minkä verran raskauskiloja tuli. Sen tiedän, että sairaalaan niistä jäi noin 8kg. 

Kun aloitin salijäsenyyden tällä viikolla, päämotiivini ei ollut ”omiin mittoihin pääseminen”. Se varmasti tulee tavoitteellisen treenin sivutuotteena, mutta pääasialliset motiivini ovat jotain ihan muuta.

1. Kolmen lapsen äitinä on aivan ylellistä saada päivään pari tuntia ihan omaa aikaa, jolloin kukaan ei keskeytä eikä häiritse. Joillekin kotitreenaaminen toimii, minun taas on pakko päästä treenaamaan kodin ulkopuolelle ihan kaikessa rauhassa. Salilla tuulettuvat sekä pää että ruumis. Kovan treenin päätteeksi on mahtavaa päästä rentoutumaan höyrysaunaan ihan omine ajatuksineen. Sopivan rääkin jälkeen jaksaa taas loppupäivän paljon paremmin.

2. On ihan mahtava tunne huomata edistysaskeleita omassa jaksamisessa! On todella motivoivaa huomata, että tankoon saa taas lisätä lisää rautaa, tai että lihakset alkavat erottua entisen löllön seasta. 

 

Tällä viikolla kävin PT:n kanssa tekemässä ”fitness assessmentin”, johon kuului treenin / kuntotestin lisäksi omien tavoitteiden kartoittaminen. Suoriuduin treenistä mielestäni oikein hyvin siihen nähden, että treenitauko on ollut niin pitkä. Toki rauta ei nouse ihan entiseen malliin, mutta hapenottokyky oli yllättävän hyvä. Omana tavoitteena on ennen kaikkea tavoitella sellaista olotilaa, että jaksan henkisesti ja fyysisesti paremmin. Toki edessä on myös noin parinkymmenen kilon painonpudotus (10 kg tästä raskaudesta ja 10 kahdesta edellisestä), mutta en aio alkaa orjallisesti tuijottelemaan vaakaa, vaan keskityn mieluummin siihen, että jaksan koko ajan nostaa enemmän / juosta kauemmin / tehdä enemmän toistoja – you get the idea.

En enää jaksa stressata siitä, mitä minun pitäisi näyttää. Olen ihan tyytyväinen tämänhetkiseen peilikuvaan, ja nämä ovat nyt toistaiseksi ne ”omat mitat”, joissa olen. On ihan turhaa jahdata mielikuvissaan kymmenen vuoden takaista 50-kiloista kroppaa, jota tuskin on edes realistista tavoitella. Ehkä jonain päivänä olen lähempänä raskauksia edeltävää painoa, mutta sitä tärkeämpänä pidän sitä, että viihtyy omissa nahoissaan ja jaksaa selviytyä arjen toimista. En usko negatiiviseen ajatteluun ja itsensä soimaamiseen, vaan positiivisten tavoitteiden asettamiseen. Jos otan fanaattisen ehdottoman linjan ja alan kieltämään itseltäni asioita, ahdistun ja stressaannun. (Joinain päivinä nyt vaan tarvitsee sen järjettömän kaloripitoisen herkkukahvin tai pöntöllisen jäätelöä.) Jos taas keskityn mieluummin syömään ruokaa josta nautin sekä liikkumaan niiden lajien parissa joista aidosti pidän, tuloksetkin varmasti ovat pitkäkestoisempia. En usko ihmedieetteihin tai liikaan kurinalaisuuteen omalla kohdallani, vaan sellaiseen tekemiseen, johon voin sitoutua loppuelämäksi.

Voin sanoa aidosti nauttivani painotreenistä.

Ja sitä kanaa ja parsakaaliakin voi syödä kovin monella tavalla. (P.S. Hunnutin omani parmesanilla.)

IMG_20160921_182837.jpg

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *