Elisa kirjoitteli hiljattain Pinnallisuuden paradoksista – siis siitä, miten nyky-yhteiskunnassa naisena joutuu joskus todistelemaan vakavastiotettavuuttaan vain siksi, että tykkää myös laittautua ja näyttää hyvältä. Kirjoituksessa tuli esiin niin monta hyvää pointtia, etten lähde niitä tässä referoimaan, mutta eniten siitä jäi mieleen tämä: 

”– on todella antifeminististä ajatella että järki ei asu meikatussa päässä.”

Itse koen huolitellun olemuksen olevan osa ammattimaista lookia; meillä Jenkeissä esimerkiksi opettajilla on olemassa tietty pukukoodi, jota tulee noudattaa. Ulkonäön pitää olla ”professional” ja ”business casual”, eikä siihen vaatetuksen puolesta kuulu esimerkiksi farkut tai nirunaruolkaimet. Itse miellän siistit vaatteet ja kevyen ehostuksen osaksi ammatti-identiteettiäni: jos lähtisin töihin yogapantseissa ja täysin luonnontilassa, en kokisi oloani tarpeeksi skarpiksi. Vähän kuin jättäisi hampaat tai hiukset harjaamatta. On jotenkin absurdia, että nainen joutuu erikseen perustelemaan, että ei ole pinnallinen tyhjäpää, jos haluaa näyttää kivalta kotoa poistuessaan. Miettikää, jos bisnessmiehiä moitittaisiin pinnallisiksi siitä, että työnkuvaan kuuluu siisti puku, huoliteltu tukka, edustusauto ja vaikkapa kiva kello?

Vapaalla olen todella laiska huolehtimaan ulkonäöstäni, ja viihdyn enimmäkseen mukavissa kotivaatteissa, meikittömänä, hiukset pikkumyynutturalla. Koen kuitenkin olevani esteetikko, ja siksi on kiva miettiä toisinaan kiinnostavia asukokonaisuuksia ja kokeilla eri tyylejä. Tykkään shoppailusta, mutta monesti käyn kaupoilla vain hankkimassa inspistä, jotta voin kotona yhdistellä jo olemassaolevista vaatteista erilaisia kokonaisuuksia. Yksi arjen satunnaisista hemmottelujutuista on mani-pedissä käyminen (ihan asuntomme lähellä on ihana hoitola, johon voi marssia sisään spontaanisti ilman ajanvarausta). Se on työssäkäyvälle äidille ihanaa omaa aikaa, jolloin saa keskittyä vain itseensä. On jotenkin vapauttavaa olla kuin pikkulapsi karkkikaupassa valitsemassa erilaisia sävyjä, jotka näyttävät kivoilta sandaalien kanssa. Välillä on mukavaa pohtia jotain niinkin pinnallista ja unohtaa työhuolet ja tekemättömät kotityöt. 

Esteettisyydestä ja ulkonäöstään välittämisestä ei silti mielestäni voi vetää yhtäläisyysmerkkejä pinnallisuuteen ja turhamaisuuteen. Meikittömyyskin on valinta, jossa voi toisinaan jopa olla tietynlainen painolasti. Somessa kiertävät hashtagit #nomakeup, #nofilter ja #naturallook voivat joskus välittää sellaista kuvaa, että meikittömyys olisi jotenkin rohkeampaa, aidompaa tai arvokkaampaa kuin kuvat, joissa on hyödynnetty ehostusta ja kuvanmuokkausta. Sekin on ulkonäkökeskeisyyttä. Minulla ei ole mitään kynnystä liikkua ihmisten ilmoilla saunapuhtaana, kyse on yksinkertaisesti enemmänkin siitä, onko aina kiinnostusta tälläytyä. Joskus jaksaa panostaa, joskus taas ei – silti ihminen pinnan alla pysyy samana. Someen kuuluu tietty esteettisyyden ihanteen ylläpitäminen, ja se on ihan ok, kunhan tiedostaa ettei kukaan koko ajan ylläpidä täydellisyyden standardia.

Ulkonäöstä ei todellakaan voi vetää kovin syväluotaavia johtopäätöksiä siihen, minkälaisia arvoja joku edustaa. On myös todella stereotyyppistä ajatella, että laittautuneen naisen älykkyysosamäärä olisi yhtään kanssasisariaan kehnompi. Kaikki meistä syyllistyvät toisten lokerointiin, ja olen itse joutunut monestikin yllättymään, kun uusi tuttavuus onkin kumonnut ensivaikutelman perusteella muodostamani ennakkoluulot. 

Toisen ihmisen sielunmaisemaan voi päästä käsiksi vain hänen kanssaan keskustelemalla, ei ulkoapäin arvostelemalla. 

Mitä ajatuksia teillä heräsi aiheeseen liittyen?