Elämä on vienyt mennessään – arvatenkin, jos edellinen postaus on päivätty huhtikuulle. 

En tiedä lasketaanko koko kesän mittainen US-roadtrip, house hunting, muutto, remontti sekä ihan perusarki vilkkaan taaperon kanssa valideiksi tekosyiksi olla kirjautumatta blogiin, mutta johonkin nämä kuukaudet vaan ovat kadonneet. Kirjoitettavaa ja dokumentoitavaa olisi liiaksikin, mutta omat energiatasot ja ajankäyttö eivät ole suoneet kirjoittamiseen sopivaa hetkeä.

Elättelen toiveita siitä, että jonain päivänä saisin vielä blogin jaloilleen ja jonkinlaisen rutiinin tähän kirjoittamiseen, mutta en uskalla luvata mitään. 🙂 

Joka tapauksessa, here we go.

Graduation

Mieheni valmistumisen jälkeen olimme valinnan edessä. Etätyö mahdollisti meille muuton ihan minne vaan tämän mantereen sisällä, joten vaihtoehtoja oli runsaasti. Kuten edellisessä postauksessa (silloin edellisessä elämässä heh) totesin, en oikein jaksanut kuvitella että jäisimme Phoenixin aavikolle kaktusten katveeseen. Sen sijaan haaveilimme metsäisestä maalaiselämästä ja isosta pihasta. Kesällä matkustelimme 2 kuukautta ristiin rastiin Jenkkejä (tästä on pakko kirjoitella vähän takaantuvasti, oli sen verran huikea reissu), ja leikittelimme ajatuksella Minnesotassa tai Washingtonissa asumisesta. Kävimme ahkerasti Zillow´n sivuilla taloja tutkailemassa, ja kävimme jopa muutamassa näytössä eri osavaltioissa. Molemmissa osavaltioissa meillä on perhettä ja ystäviä, ja kummassakin on neljä vuodenaikaa. Lopullisesti sydämemme kuitenkin vei Oregon, jonne reissun päätteeksi vannoimme palaavamme uudestaan. Vuoristo, vesistöt ja huikea luonto veivät mennessään, ja päätimme että vähintäänkin hankimme jonkinlaisen kesäpaikan sieltä, kun sopiva tilaisuus tulee kohdalle.

Roadtrip: ensimmäinen aamu, lähtökuopissa ollaan.

Kun arki elokuussa koitti, lapset menivät kouluun ja me töihin. Marraskuussa vuokrasopimus päättyisi, joten oli pakko alkaa tehdä päätöksiä – ja pian. Pohjois-Arizonan Flagstaffissa asuvat mieheni sisarukset alkoivat tosissaan pommittaa meitä eri asuntoilmoituksilla, ja pian viikonloput täyttyivät asuntonäytöistä. Kävimme katsomassa lukemattomia taloja, jotka olivat kaikki ihan erilaisia. Emme oikein itsekään olleet ihan varmoja, mitä olimme hakemassa. Hinnat ovat Flagstaffissa ihan pilvissä, mutta talot myyvät silti kuin kuumille kiville, joten meillä ei ollut aikaa epäröidä. Kävimme länsipuolen hulppeissa lukaaleissa, joissa oli sekä hehtaaritolkulla maata että henkeäsalpaavat näkymät suoraan laskettelurinteisiin. Kolusimme lähiöiden idyllisiä taloja, joissa oli pienemmät pihat mutta toisaalta lapsiperheen tarpeisiin sopivat puitteet ja lähellä sijaitsevat palvelut. Uskaltauduimme jopa tsekkaamaan muutaman ”fixer-upperin”, mutta ilman Chip ja Joanna Gainesin maagista kosketusta kumpikaan meistä ei uskaltanut hypätä suoraan syvään päätyyn tekemään todellista syväremonttia. 

Epärealististen hintapyyntöjen viidakosta oli lähes mahdotonta löytää meidän tarpeisiimme sopiva talo, ja aloimme miehen kanssa molemmat lannistua. Budjettiystävällisimmät yksilöt olivat sitä luokkaa, että olisi saanut laittaa pommin talon alle ja aloittaa ihan alusta. Kummankaan mielestä täydellistä taloa ei missään vaiheessa tullut kohdalle – aina oli jotain korjattavaa. Mieheni ei edes niin välittänyt siitä, miltä talo itsessään näytti, vaan etsi optimaalista tonttia (mitä enemmän hehtaareita, sen parempi). Minä taas halusin mahdollisimman muuttovalmiin talon, joka vastaisi lapsiperheen käytännön tarpeisiin.

Pari tarjousta tehtiin, mutta ei tärpännyt. Aika alkoi käydä vähiin, ja alkoi tuntua siltä, että pitää tyytyä johonkin keskinkertaiseen ratkaisuun, jos vuoristoon haluamme oikeasti muuttaa. 

Vaihtoehto 1. Unelmien farmhouse-tyyli, täysin remontoitu. Miinus: ei kovin iso piha, sijaitsee vilkkaan tien varrella. Hintapyyntö korkea. 

Vaihtoehto 2. Laskettelukeskuksen kupeessa sijaitseva energiaystävällinen, uusi ja todella iso talo. Iso piha, oma rauha. Miinus: hintalappu.

Vaihtoehto 3. Oikea alue, iso tontti. Pientä pintaremppaa vailla. Ei kalleimmasta päästä, mutta kuntoon nähden liian kova hintapyyntö. 

Syyskuu koitti, ja aloimme hieman jo ahdistua tulevaisuudessa häämöttävästä potentiaalisesta kodittomuudesta… Uskollisesti kävimme viikonloppuisin näytöissä, mutta mikään ei oikein sytyttänyt. Aloimme olla jo niin epätoivoisia, että kävimme katsomassa taloja myös Phoenixissa ja pidimme todennäköisenä sinne jäämistä, kunnes unelmien talo löytyisi.

Kerran taas paikallista Oikotietä kolutessani bongasin vähän rähjäisen talon kivalla pihalla, jossa oli hinta kohdillaan. Tiesimme ettei se kestäisi markkinoilla kauaa, joten lähdimme tavallisena tiistaina ajamaan 2.5 tuntia Phoenixista Flagstaffiin näyttöön. Talo vaikutti lupaavalta, mutta perillä vasta valkeni, kuinka paljon remonttia se vaatisi. Peräännyimme pettyneinä. Kiinteistövälittäjämme tiedusteli, kiinnostaisiko meitä käydä katsomassa muita kohteita nyt kun kerran olimme ajaneet parin tunnin matkan. Meitä kumpaakaan ei juuri kiinnostanut, mutta suostuimme, jotta parin tunnin ajo ei olisi mennyt ihan hukkaan. Avasin Zillow´n, ja huomasin uuden kohteen. 

Kolme makuuhuonetta, hiljattain remontoitu. Lähes kolme eekkeriä (reilu hehtaari) lääniä, johon kuuluu viidelle hevoselle sopiva talli sekä maneesi ja pienempi ratsastusareena. Tien toisella puolella on luonnonpuisto ja haikkauspolut, ja talosta on upeat vuoristomaisemat. Ja mikä tärkeintä, hinta kohdillaan. Kohde oli ollut kolme tuntia markkinoilla.

Ajoimme kohteeseen, ja näin mieheni ilmeestä, että nyt kolahti. Itse en ollut talolle todellakaan myyty, mutta tykkäsin pihasta puineen ja maisemineen. Talo itsessään oli hyvin kaukana omasta estetiikastani, ja en olisi voinut kuvitellakaan muuttavani sellaiseen mörskään. Mieheni oli kuitenkin varma siitä, että tämä on meidän talo. En tiedä olinko jo niin epätoivoinen (tai skeptinen) että suostuin tekemään tarjouksen. En ajatellut, että nytkään tärppäisi – miksi olisi tärpännyt, kun ei tähänkään asti natsannut? Miehelläni oli kuitenkin olemassa visio, jotta talosta saataisiin meidän tyylinen.

Ja kuinka ollakaan, parin päivän päästä välittäjä soitti, ja ilmoitti myyjän hyväksyneen tarjouksen. Me olimme olleet ensimmäiset potentiaaliset ostajaehdokkaat, ja meidän jälkeemme paikalla oli käynyt kymmenkunta muuta perhettä katsastamassa taloa. Omistajat olivat iäkäs pariskunta, joka oli kuulemma toivonut ostajaksi nuorta perhettä, joka jatkaisi heidän hevostalliperintöään. 

Täällä sitä nyt siis ollaan. Kaupunkiasunnosta hevosranchin omistajiksi. 

Remonttia on tehty kuukauden päivät: koko talon maalaus, kylpyhuoneiden kaapistojen maalaus ja facelift, ja koko keittiön remontti. Valmista ei ole, eikä varmaan tule olemaan vielä hetkeen… Mutta edistystä on tapahtunut huomattavasti! Pitänee laittaa tänne remontin kulusta vielä omaa postaustaan. 

Onneksi nyt saamme remppaelämään hetken hengähdystauon, kun tulemme muutaman päivän päästä Suomeen jouluksi. Mutta tässä sen siis huomaa, elämä on yllätyksellistä! Sitä voikin päätyä jonnekin ihan muualle kuin alunperin kuvitteli. Tämä ei ollut minun unelmataloni, mutta toivottavasti tästä tulee sellainen. Alku ainakin on lupaava 🙂