”Minä? Jaa mahdoton vai? No comment…”

Lilyssä on keskusteltu viime aikoina vauvavuoden mahdottomuudesta ja siitä, miksi joku haluaa hankkia lisää lapsia.

Rehellisyyden nimissä en halua kauheasti muistella kummankaan tyttäreni vauvavuotta, koska ne olivat aika kamalia. Huutoa ja yövalvomisia (kiitos vaan esikoisen koliikki ja kuopuksen refluksioireet). Pitkiä tunteja talven sysipimeässä käytännössä kahden vauvan kanssa (olihan se 18 kk ikäinen esikoinen vielä aivan vauva pikkusiskon syntyessä), kun mies teki pitkää päivää töissä. Maisterintutkinnon loppurutistus tämän kaiken härdellin lomassa. Nämä muistikuvat ovat pitkälti hallinneet sitä sumuisaa ajanjaksoa keväästä 2011 aina vuoden 2013 marraskuuhun asti, jolloin meidän perheessämme oli ainakin yksi alle yksivuotias. 

Vuoden 2012 pääaikaansaannokset: gradu ja tämä pieni mustatukka. Toista kypsyteltiin 9 kk, toista 2 kk.

Viime päivinä mieleen on alkanut tulla kuitenkin myös toisenlaisia muistoja. 

Vastasyntyneen alaston vartalo myttyrällä aamutakkini alla kenguruhoidossa. Se huumaava vauvantuoksu, pienet jalat potkimassa vatsaani – vihdoinkin ulkopuolelta. Miten pienelle kerälle voi ihmisen lapsi mennä?

Vauvan levollinen uni-ilme, virheettömän sileä iho. Tuhina ja vinkaisut uneksiessa. Ensimmäinen hymy. Vaunulenkit. Pienet sormet, jotka puristuvat tiukasti nyrkkiin oman sormeni ympärille. 

Niin se vaan on, että aika kultaa muistot. Vaikka pahimpina hetkinä ajattelin, että ei koskaan enää. Vauvani täyttää marraskuussa kaksi, ja nyt on ensimmäistä kertaa sellainen olo, että uusi nyytti olisi tervetullut. Samalla ajatus hirvittää, koska raskausaika ja pikkuvauva-aika olivat sekä fyysisesti että henkisesti niin kovin koettelevia. Silti siitä selvittiin, kaikesta väsymyksestä ja epätoivostakin.

Ystävien kanssa olemme monesti heittäneet herjaa siitä, että kun lapsen kanssa selviää yhdestä ”vaiheesta” (siis ne ohimenevät kehityskaudet, joista aina neuvolassa puhutaan), tuleekin jo seuraava ”vaihe” haasteineen. Totuus on se, että lasten kanssa ei varmasti koskaan ole helppoa. Kun yöitkuista ja vaipoista pääsee, tulevat töllöntyöt ja uhmaikä. Sen jälkeen kouluikä läksyineen ja toverisuhteineen, minkä jälkeen jo kamppaillaankin teini-ikäisen oikkujen ja identiteettikriisin kanssa. (Juuri tänään naureskelin miehelleni, että olemme varmaan 10 vuoden päästä aivan pulassa itsepäisen teinityttäremme kanssa, sillä me vanhemmatkin olemme aika jääriä…) Eivätkä ne lapset aikuisenakaan ihan ilman vanhempiaan pärjää.

Tällä viikolla olen manaillut kahden leikki-ikäisen tihuja niin epätoivoissani, että melkein mieluummin ottaisin tilalle yhden vastasyntyneen – silläkin riskillä, että se valvoisi yöt läpeensä. Yhden kanssa sentään sai edes joskus nukkua, ja ihan pienen kanssa kämppäkin pysyi edes jotenkin kondiksessa.

Nyt liitostelen päivittäin lasten vaatehuoneen sisällön ainakin kerran takaisin avohyllyille, mistä tytöt riemulla aina kiskovat koko garderoobinsa alas. Revin hiukset päästäni kun mietin, millä ihmeen keinolla saan kuopuksen lopettamaan siskonsa puremisen. Tilasin kitaraan uudet kielet, kun likat olivat päättäneet kai harjoitella arpeggioita vähän liian antaumuksella. Ja voi elämän kevät sitä päivää, kun huomasin tyttöjen saaneen kustomoidut kihla- ja vihkisormukseni käsiinsä – niitä sitten etsittiin apinanraivolla ainakin tunti ennen kuin löytyivät lelujen, vaatteiden ja kirjojen sekamelskasta (talk about a needle in a haystack…). Kuopus oppi tällä viikolla kiipeämään pois häkkisängystä, joten nyt meillä saadaan sitten kanniskella kahta kakaraa iltaisin takaisin sänkyyn noin 100 kertaa, ennen kuin uni tulee. Nyt ymmärrän kaverini männävuosien kommentin siitä, että pitäisi naulata lapsen sänkyyn kansi päälle.

Ai tarviiko joku muka tämän kuvan jälkeen perusteluita siihen, miksi lapsia hankitaan? 😀

Jäin vielä miettimään sitä Phocahispidan kysymystä siitä, miksi kukaan hullu hankkii lisää lapsia – yhden jälkeen kun tietää, miten mielipuolista hommaa se on. 

No. Ensimmäinen nyt aina on sellainen koekappale, ja toisen kanssa on mahdollisuus tehdä asiat eri tavalla. Eri elämäntilanteissa oma jaksaminen vaihtelee, ja siksi suhtaudunkin nyt toiveikkaammin ajatukseen uudesta vauvavuodesta. Nyt kouluprojektit ovat omalta osaltani takana, ja pystyisin keskittymään täysipainoisemmin äitiyteen. Sisarukset ovat myös itselleni tärkeä asia, jonka haluan omille lapsilleni tarjota. Ja vaikka talo täyttyy tiettyinä vuosina aivan infernaalisesta metelistä ja järjettömästä tappelusta, loppupeleissä sisaruksiin voi kuitenkin luottaa kuin kallioon. Vaikka siskot körmyyttävätkin toisiaan, he eivät salli kenellekään muulle sitä iloa, vaan puolustavat toisiaan viimeiseen asti. Kaikki ne jaetut elämänkokemukset ja muistot ovat jotain sellaista, mitä kenenkään muun kanssa ei voi kokea. Minä olisin todennäköisesti aivan joku muu, jos olisin ollut ainoa lapsi. Sisarusasemani on tehnyt minusta pitkälti sen, joka olen nyt: olen klassisesti tunnollinen esikoinen, joka organisoi muille ajanvietettä ja huolehtii pienemmistään. Vieläkin löydän itseni samasta roolista kohta jo aikuisten pikkusisarusteni kanssa.

Sisarusten ensikohtaaminen Jorvissa marraskuussa 2012.

”Hey sis, I got your back.”

Olen myös pohtinut viime vuosina paljon oman jaksamisen rajoja ja sitä, mitä haluan omille lapsilleni antaa. Mitkä kriteerit minun tulee täyttää, jotta olisin tarpeeksi hyvä äiti. Jotta jälkeenpäin ei tarvitsisi katua sitä, että kaikki vuodet menivät sumussa eikä mistään muistanut eikä osannut nauttia. Minulla on taipumus haalia kalenteri täyteen kaikenlaista ja suorittaa arkea päivästä toiseen. Välillä nipistelen itseäni hereille: hei, sinä olet nyt kahden pienen ihmisen elämästä vastuussa! Se on joskus aika pelottavaa. Perhe-elämää ei voi suunnitella järjestelmällisesti excel-taulukkoon, vaan se on kaoottista ja mahdotonta ennustaa. OCD-perfektionistin painajainen.

Monesti olen miettinyt sitä, miten hienot vanhemmat minulla on. Vaikka kuinka yritän, minun on lähes mahdotonta etsiä vanhemmistani mitään virheitä kasvattajina. Okei, äidillä oli joskus lyhyt pinna ja isä oli paljon työmatkoilla, mutta enimmäkseen arki sujui hienosti ja meillä lapsilla oli rajaton luotto ja kunnioitus vanhempia kohtaan. Nyt aikuisena olen tajunnut, että jokainen elämänvaihe lasten kanssa on ollut vanhemmilleni yhtä uusi kuin minulle nyt äitinä. He ovat lähteneet yhtä lailla nollasta ja tulleet omien lastensa parhaiksi asiantuntijoiksi. Lasten kanssa elämänvaiheet ovat aina yllättäviä ja siksi täynnä haasteita. Mikään ei noudata minkäänlaista logiikkaa. Kaikista ikävaiheista löytyy hienoja ja huonoja puolia.

Joten, vaikka olenkin jossain määrin traumatisoitunut vauvavuoden valvomisista, äsken näitä perhealbumin kuvia katsellessa sisälleni levisi ihmeellinen, lämmin ylpeyden ja rakkauden tunne. Nämä tytöt ovat minun. Siinä tunteessa ei ole mitään loogista eikä järjellä selitettävää, mutta eihän vanhemmuudessa tai lapsissa ylipäätäänkään ole. Silti niitä vaan rakastaa aivan hirvittävän paljon ja on valmis ottamaan vastaan kaiken sen uuvuttavan ja kamalankin, mitä vanhemmuus tuo tullessaan.