Olen varmaan osittain laiskuuttani vältellyt kesälomakuvien purkamista, osittain kyse taitaa olla pahasti kalvavasta Suomi-ikävästä. Tämäkin postaus on ollut luonnoksissa jo ainakin kuukauden päivät, mutta kynnys kirjoittamiseen vain kasvaa ajan kuluessa. Joskus sydämenpakahduttavaa tunnetta on hankalaa enää saada tekstiin välittymään, kun tapahtumista on kulunut aikaa. Ehkä tämä kaihoisa kaipuu Suomen elokuisia kesäpäiviä (ja -iltoja) kohtaan auttaa asiaa. 🙂

Suomenlinna on ollut aina itselleni yksi kesän must-paikoista. Siellä on vietetty niin monet kesät ystävien kanssa: pelattu fudista, hengailtu ja kahviteltu ihan muuten vaan, laulettu ja soiteltu kitaraa. Sinkkuvuosien jälkeen Suomenlinnassa on käyty myös lasten kanssa. Alkukesällä 2011 veimme Ruotsista vierailemaan tulleet ystävämme Suokkiin, meillä taas oli mukana noin kuukauden ikäinen pieni pöperömaija. (Pitääpä joskus laittaa kuvamateriaalia, jos sattuu löytymään…) Nyt sitten oli aika viedä kuopuskin vierailemaan yhteen äidin lempipaikoista.

Tämä reissu tehtiin ennen niitä karmeita kesäkuun sateita, joita saatiinkin sietää lähes koko Suomen-vierailun ajan. Esikoinen jäi mummin ja papan hoitoon, kun lähdin täystuhon kanssa rimpsalle Helsinkiin tapaamaan ystävääni. Emme tehneet mitään sitovia suunnitelmia etukäteen: haaveissa ollut Suomenlinna päätyi osaksi päivän agendaa täydellisen ilman ansiosta. Kävimme ensin keskustassa syömässä, ja Kauppatori alkoi vetämään meitä puoleensa magneetin lailla. Ei aikaakaan, kun olimme jo Suomenlinnan lautalla haistelemassa meri-ilmaa, silmät sirrillä kirkkaasta auringonpaisteesta.

Ystäväni Jaimes on mestari löytämään tutuista kaupungeista ja paikoista jotain uutta. Monet kerrat olen ollut tämän naisen kanssa jossain menosalla, ja olemme päätyneet aivan eri paikkaan kuin mielikuvissani. Olen käynyt Suomenlinnassa lukemattomia kertoja, yksi suosikkispoteistani on Hobittilaksi ristimämme kukkula, jolta aukeaa esteetön näköala merelle. Se on hyvin samantyyppinen maisema kuin tämä vihreänä rehottava, kumpuileva niittymaisema – sillä erotuksella, että Hobittilassa on aina kasapäin turisteja, ja täällä poukamassa saimme olla aivan omassa ylhäisessä yksinäisyydessämme.

Pikkuneiti oli aivan elementissään koiranputkien keskellä. En tiedä, mikä tutkimusmatkailijan hiippailija-asento tämä on, mutta niin huvittava se on, että on pakko jakaa se myös teidän iloksenne. 😀

Pieni käsi takertuu kiinni kuin meritähti.

Jaimes sai myös osansa pienen tytön rakkaudesta. Kahden villin pojan äidille tämä Ronja Ryövärintytär on tavallaan kivaa vaihtelua, sopisi villikkoluonteeltaan sopivasti kahden pellavapäisen Vaahteramäen Eemelin jatkeeksi. Tänä kesänä vietimme toistemme kanssa niin paljon aikaa, että ikävä sekä ystäviä että heidän perheitään on jo kova. Lapset alkavat olla jo sen ikäisiä, että muistavat toisensa. Esikoistyttömme alkoi jo kutsua Jaimesin poikia ”selkkupojiksi”, niin paljon me heidän kanssaan touhusimme. 

Beautiful J <3

Tätä tinttarallaa sai kyllä vahtia ihan tosissaan, yksivuotiaan itsetunto ei valitettavasti ihan riitä vielä pitämään pientä päätä pinnalla. Onneksi varpaitten uittaminen riitti höpönassulle tällä kertaa.

Päivä kului aika leppoisasti, kiireettömässä tunnelmassa. Päivän ehkä viidennet kahvit tuli juotua lauttaa odotellessa, pikkuisen ryystäessä tyytyväisenä pillimehuaan ja murustaessa lakritsipatukkaa valkoisille sortseilleen. Täydelliseen päivään ei näköjään tarvita mitään hirveän ihmeellistä: aurinkoa, laineiden liplatusta, hyvä ystävä ja lukuisat pystykahvit. Sekä syli, johon viipottavan villiviikarin voi silloin tällöin sysäistä, jotta itse pääsee käymään edes vessassa. 😉 

Love you!