Olen aivan huumaantunut tästä kesäsäästä. Ulkona on vaan niin vihreää! Eikä siis vain vihreää, vaan VIHREÄÄ! (Ks. linkki Niko Kivelän varsin viihdyttävään selostukseen viidakon vihreydestä ja krokotiileista, videossa about 0.20 kohdalla.) Lapset viihtyvät ulkona ”auttaen” mummia puutarhahommissa, ja minä saan juoda kahvini rauhassa gazebon varjossa. Syreenit tuoksuvat huumaavalle, linnut laulavat yötä päivää. Öisin ei tule pimeää. Ulkona tuoksuu vastaleikattu nurmikko ja voikukat tahmaavat kädet. Omenapuu kukkii. Harmi, etten enää ole täällä maistamassa syksyn ensimmäistä omenapiirakkaa… Yritän silti olla ajattelematta sitä ja nauttia tästä hetkestä, jota nyt saan elää.

Täällä riittää rauhallisia lenkkimaastoja keskellä peltoja ja metsää. Niiden varrella on parannettu maailmaa äidin ja siskon kanssa jo useampaan kertaan. Vastaan ei tule ristin sielua, ja joka mutkan takana on uusi kaunis koivu- tai tammikuja odottamassa. Voisipa maisemia tallentaa muutenkin kuin kuvana verkkokalvolle!

Jos tämä tunne olisi tuoksu, se olisi tuore vilja. Jos se olisi aistimus, se olisi kuin aurinkon lämpö ruskettuneella iholla. Jos se olisi musiikkia, sitä soittaisi Scandinavian Music Group.

Prinsessat olivat aika onnellisia voikukkaseppeleistään, enkä minä jaksanut edes huolehtia siitä, pysyykö valkoinen t-paita puhtaana.

Miksi kesä on aina niin lyhyt? 

Minulle Suomen kesä on se ainut oikea kesä. Kuulostaa ehkä hassulta, sillä asunhan ympärivuotisen kesän osavaltiossa. Lähelle pääsee ainoastaan California loputtomine hiekkarantoineen – sekin vain siksi, että kaipaan kotona Phoenixissa meren tuoksua. Yötön yö, utuiset kesäillat, uintiretket, piknikit ja luonnon kauneus: niitä ei aurinkolaakson miljoonakaupungista löydä. Vettä ja luonnon vihreyttä kaipaan aavikolla, vaikka tottakai palmut ja kaktuksetkin ovat omalla karulla tavallaan kauniita. Kesään liittyy muutenkin aina kohtuuttomia odotuksia, kun pitäisi ehtiä tehdä lomareissuja ja vierailla kaikkien ystävien luona. Oma kesäni on vielä vähän typistetty versio, joten pieni kesähaikeus on vallannut mielen.

Miksi on pakko taas lähteä?

Siksi, että voisi taas palata.

Siksi, että osaa taas arvostaa niitä arkisen tavallisia asioita: Me Naiset -lehden irtonumeroa iltateen ja ruisleivän kanssa saunan jälkeen, kauneushoitoja ja tyttöjen höpötyksiä siskon kanssa. Maailmanparannuslenkkejä koiran kanssa joko yksin tai jonkun kanssa. Koivumetsän tuoksua, puhelua ystävälle. Lohdullista tuttuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun kukaan ei pysähdy kadulla kysymään, mitä kummallista kieltä puhun lapsilleni. Välillä on mukavaa ohittaa vastaantulijat päännyökkäyksellä ilman tarvetta small-talkiin.

Onhan se ihan hölmöä ikävöidä jo etukäteen, mutta kaikesta tästä onnellisuudesta on hankalaa nauttia täysin rinnoin, kun se otetaan kohta jo pois. 

Yritän lohduttautua sillä, mitä mieheni joskus sanoi: olemme onnekkaita, kun meillä on elämässämme kahdella mantereella rakkaita ihmisiä, jotka ovat ikävöimisen arvoisia. Ihmisten lisäksi rakastan myös kumpaakin maata, molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Olen vähitellen hyväksynyt sen, että tulen aina elämään toinen jalka Suomessa, toinen Yhdysvalloissa. Vähän niin kuin kierossa rakkaussuhteessa: arjessa pitää jaksaa rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä, samalla kun elää kaukosuhteessa ikävöiden toisaalle. Toki sillä erotuksella ettei tässä tarvitse tehdä mitään lopullisia valintoja. 

Aina voi valita toisin.