POST-WORKOUT FEELINGS

Ensimmäisenä päivänä olo on kuin junan alle jääneellä peuralla.

Joka paikkaan sattuu. Kaikki liikkeet pitää mielessä laskelmoida harkitusti, jottei joudu vahingossakaan jännittämään yhtään ylimääräistä lihasta. Kyykkyyn meno on yhtä tuskaa, ja ajatuskin tiukan paidan kiskomisesta pään yli saa kylmän hien virtaamaan. 

Eilen tulin kotiin pienessä koomassa, hyvä että autolla ajaminen onnistui. Jalat tärisivät, ja rappusissa tartuin kaiteeseen kuin mummo kävelysauvoihinsa. Kun lapset hinkuvat syliin istumaan, irvistelen salaa kivusta, kun pikkuiset pomppivat jalkojeni päällä. 

Mutta odottakaahan, kun tulee se toinen päivä. Olo ei enää tunnu junan yliajamalta – nyt ylitseni on tainnut ensin tärryytellä maantiejyrä, jonka jälkeen bussi töytäisi, rekka-auto peruutti päälle ja valtamerilaiva vyöryi ilkkuen ylitseni. Nyt jo pelkkä ajatuskin liikkumisesta puistattaa. 

— 

En ollut katutappelussa, ratsastamassa (au!) tai liikenneonnettomuudessa.

Kävin ensimmäisen kerran salilla toukokuun jälkeen. Voi morjens vaan, tätäkö mä oon tehnyt vapaaehtoisesti neljä kertaa viikossa? Nyt tuntuu siitä, että viikko menee jo pelkästään palautumiseen. Painot ovat toki olleet pienempiä kuin aiemmin, ja eilen jouduin jättämään välistä jalkatreenin pari viimeistä sarjaa. 

Seuraava viikko sitten tulee varmaan kulumaan näissä merkeissä:

I feel you, Chandler.