PREGGO-PÄIVITYS
Vuoden alussa plussasin. Takana oli muutama pettymys, joten fiilis tätä tikkua ihaillessa oli aika euforinen: meille tulee vauva!
Moni asia on mennyt tässä raskaudessa ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin, enkä oikeastaan itsekään tiedä miksi. Aiemmilla kerroilla olen jostain käsittämättömästä syystä pelännyt keskenmenoa enkä siksi uskaltanut kertoa raskaudesta kenellekään ennen kuin se oli ilmiselvää jo ihan päältäpäin. Jostain kumman syystä en malttanut tällä kertaa pitää uutisia itselläni, ja kerroimme perheelle ja lähimmille ystäville jo samana päivänä. En jotenkin osannut pelätä minkään menevän pieleen.
Aiempien raskauksien aikana en todellakaan lueskellut minkäänlaista parenting-kirjallisuutta, vaan tyydyin kalastelemaan tietoa satunnaisesti netistä ja neuvolan lehtisistä. Tällä kertaa samanlaista tiedonjanoa ei ollut, mutta satuin törmäämään kirjastossa Pamela Druckermanin kulttiteokseen ”Kuinka kasvattaa bebe”. Kirja oli samaan aikaan älyttömän viihdyttävä ja silti informatiivinen, ja ahmaisin sen muutamassa päivässä. Sitä lukiessa koin monta ahaa-elämystä (lue: ai tein tämänkin ihan päin persettä), erityisesti vauvan unisyklejä koskien. Nyt olenkin sitten täysin oppinut vastasyntyneen unikouluttaja, ja uusi tulokkaamme tulee varmasti nukkumaan täysiä öitä heti jo synnytyssairaalasta alkaen, toisin kuin isosiskonsa. (Hah!)
Alkuraskaudessa samastuin vahvasti Rachelin fiiliksiin joka kerta, kun väittelin keskustelin rakentavasti paremman puoliskoni kanssa. En normaalistikaan ole parisuhteessa mikään myötäilijä, mutta raskaus saa härän sarvet nousemaan entistäkin selvemmin. Kaikki argumentit voittaa, kun jaksaa muistuttaa, kumpi meistä kantaakaan uutta jälkeläistä sisällään…
Tammikuussa käytin veronpalautukset lentolippuihin ja valmistauduin henkisesti siihen, mitä kävisi jos synnytys käynnistyisikin vähän etuajassa Suomen-vierailun aikana…
Iloitsin siitä, ettei aamupahoinvointia tällä kertaa ollutkaan, ja tein lempiruokaani villiriisikanakeittoa…
Kunnes… no, se kirottu pahoinvointi alkoikin sitten juuri silloin. Tällä hetkellä ajatuskin tästä keitosta saa yökkimään. En voinut kuukausiin edes ajatella korianteria, riisiä, kanaa, kanalientä tai mantelilastuja. Tai oikeastaan, ällötys koski lihaa kaikissa muodoissaan, kaikkia pureskeltavia raaka-aineita, rasvaisia ja sokerisia ruokia… Jäljelle jäi jääkylmä smoothie, tietyt hedelmät ja ne klassiset suolakeksit. (Tosin nekään eivät aina olleet idioottivarmoja, nimimerkillä ”On muuten aika vinkeä fiilis yökkiä vielä kylmää smoothieta vessanpönttöön”…) Pahoinvointi äityi niin pahaksi, että en edes pystynyt avaamaan jääkaapin ovea, kun tiesin tämän keitonlopun vielä lymyilevän siellä jossain perällä Tupperware-rasiassa. Nakitin sitten mieheni hävittämään keiton puolestani asap… Muutaman viikon ajan olin kalmankalpea zombie, enkä kyllä tiedä yhtään miten selvisin työssäkäynnistä näiden viikkojen ajan. Kerran jouduin perumaan iltapäivän soittotunnit, kun olin viettänyt päivän aikana vähän liian paljon työaikaa vessanpönttöä halaillen. Ai mitä saikkua? Ei Amerikassa sellaista luksusta tunneta. Vinkkasin aina vaan rehtorin officesta jonkun vahtimaan luokkaani, kun kävin vähän naistenhuoneessa virkistäytymässä. Tästä ajasta en olisi todellakaan selviytynyt ilman pomoni loputtomia suolakeksivarastoja, aupairiamme Ainoa (joka siis hoiti puolestani sekä kauppaostokset että ruuanlaiton) sekä miestäni, joka uskollisesti toi töihin keittolounasta ja hävitti milloin mitäkin ruuantähteitä kuin bomb squad konsanaan.
Pahoinvoinnin hellitettyä toisella kolmanneksella koin oloni jotakuinkin ihmismäiseksi. Tai ainakin siihen asti, kun kouluumme iski influenssaepidemia ja puolet oppilaista sairastuivat kertaheitolla. Koko perheemme kävi ottamassa rokotteen, mutta kaaduimme silti vuorotellen taudin omina sängynpohjalle kuin dominopalikat. Mieheni sairastui meistä ensimmäisenä, ja pyörittelin silmiäni ukon kuvitellulle kärsimykselle pari päivää. Puhisin itsekseni jotain man-flusta ja siitä, miten jokaisen perheen lapsiluku jäisi yhteen, jos miesten pitäisi synnyttää. No, pilkka osui omaan nilkkaan, sillä sain sitten itsekin osani tästä ihanuudesta. Enpä muista monesti olleeni yhtä kipeä.
Ihmettelin kasvavaa vatsaani ja sitä, miten pystyin vieläkin pitämään ”omia” vaatteitani. Raskauden sai piiloon yllättävän pitkään, kun vaan pukeutui liehukepaitojen ja korkeavyötäröisten housujen kombinaatioon. Tässä vaiheessa varpaatkin näkyivät vielä. Vatsa oli ihan eri muotoinen kuin aiemmin: se kasvoi suoraan eteenpäin eikä tasaisen pyöreästi joka suuntaan. Sain kuulla raskauden hehkusta ensimmäistä kertaa elämässäni, ja uskaltauduin jopa ottamaan muutamia selfieitä… Aiempien raskauksien itseinho oli tiessään, ja oikeastaan tunsin oloni kaikin puolin hyväksi ja jopa ihan viehättäväksi.
Toisella kolmanneksella koimme pienen säikähdyksen, kun kävin ihan rutiinilääkärikäynnillä, eikä lääkäri saanutkaan vauvan sydänääniä kuulumaan sitten millään. Näin ei ollut koskaan aiemmin käynyt. Olin klinikalla sillä kerralla ihan yksin, ja pieni paniikki alkoi nostaa päätään, kun lääkärin otsaan ilmaantui huolestunut ryppy. Hän tilasi minulle ylimääräisen ultran toiselta klinikalta (ultrateknikkoa ei ollut vuorossa omalla klinikallani juuri sinä päivänä). Itkin epätietoisuutta monta tuntia, kunnes pääsimme viiden piinallisen tunnin jälkeen ultraan. Tosin ultrateknikko ei voinut lakiteknisistä syistä kommentoida vauvan tilaa millään tavalla, vaan jouduimme odottelemaan radiologin analyysia ja oman lääkärini puhelinsoittoa vielä yhden tunnin. Onneksi kaikki oli hyvin, vauva vaan oli päättänyt piiloutua tutkimuksen ajaksi. Tämän jälkeen kiitollisuus vauvasta kasvoi vielä ihan eri mittasuhteisiin.
Viikolla 20 saimme tietää odottavamme pientä poikaa! Yllättäen tämä ei ollut miehelleni mikään mullistava juttu, vaikka moni niin otaksuikin. Sen sijaan minä olen ollut pojasta aivan onneni kukkuloilla: tuskin maltan odottaa, että koen itse mitä se paljon puhuttu äidin ja pojan suhde onkaan. Niin paljon kuin pikkuprinsessojani rakastankin, viimeisen viiden vuoden aikana olen saanut yliannostuksen pinkkiä. On ollut ihanaa ostaa ja saada poikien vaatteita ja kuvitella, millainen pieni mies sieltä onkaan tulossa. Tytöt ovat olleet aivan onnesta soikeina tulevasta pikkuveljestä, ja he jakavat vauvalle usein päivän kuulumiset mamin masun vieressä pötkötellen.
Tämä raskaus on tietyllä tavalla kuin ensimmäinen laatuaan: tytöt ovat syntyneet Suomessa, mutta tämä vauva ja synnytys ovat ensimmäiseni Jenkeissä. Koko systeemi on ihan erilainen, ja olemme joutuneet hankkimaan kaiken ihan alusta. Imetystyyny meillä oli ennestään, muuten kaikki on jouduttu ostamaan uudestaan (kolme vuotta sitten muutimme Atlantin takaa vain välttämättömät vaatteet ja astiat mukanamme, kaikki muu myytiin tai annettiin pois). Mieheni on kohotellut kulmiaan kaiken tavaramäärän tarpeellisuudelle, ja olen itsekin ihmetellyt, miten niin pieni toukka voikin tarvita niin paljon kaikenlaista. Kummasti se neljässä vuodessa unohtuu…
Vielä olisi reilu kymmenen viikkoa odotusta jäljellä, riippuen siitä milloin pikku-prinssi päättää saapua. Toivottavasti hän ei pidä meitä jännityksessä kovin pitkään, sillä Phoenixin tukahduttava kuumuus voi osoittautua aika tukalaksi heinä-elokuussa… Nyt ei varsinaisesti haittaa olla täällä viileässä Suomen kesäilmastossa. :)