Riiviölapsi vs. surkimusäiti : unta etsimässä
Tämän maman mitta alkaa olla täysi.
Voisiko taaperovaiheen ajanjakson 18 kk – 3 vuotta hypätä kokonaan yli? Tuntuu, että vajaa kaksivuotiaan äitinä oleminen on enemmän kuin kokopäivätyö: se vie kaikki mehut sekä edellyttää valonnopeaa reaktiokykyä, 110-prosenttista läsnäoloa ja lehmänhermoja. Talo on tihuja ja touhua täynnä vuorokauden ympäri: keittiönsiivouksen tai vessassa käynnin aikana joku huonekalu on todennäköisesti hajalla tai seinät graffitteja täynnä. Tällä hetkellä ehjien huonekalujen lista on huomattavasti lyhyempi kuin rikki menneiden: viime aikoina olohuoneen tuoleista on irrotettu kaikki pultit, jalkalamppu kaadettu niin monta kertaa että varjostin keikkuu minimaalisen tuen varassa, säilytysarkun kansi irroitettu saranoiltaan, lasten pöydästä pompittu jalat irti, verhotangot kiskottu U:n muotoisiksi, lastenhuoneen kaapinovi kiskottu saranoiltaan ja isosiskon sängyn pohjasäleet pompittu poikki. Edes keittiön korkeilla hyllyillä olevat Mariskoolit ja sakset eivät ole taaperolta turvassa. Seinät ja uutukaiset yöpöydät on piirrelty täyteen taidetta.
Kas näin. Taidonnäyte yksivuotiaan malliin.
Vielä riittäisi, että päivät ovat yhtä selviytymistaistelua, mutta jopa yöt mellastetaan ja koko perheen unenlaatu alkaa kärsiä todenteolla. Olemme miehen kanssa molemmat kroonisesti väsyneitä, vaikka pikkuvauva-aika koliikkeineen ja reflukseineen onkin jo takana. Kolme ja puoli vuotta olemme viettäneet illat väsytystaistelussa vauvojen ja sittemmin taaperoiden kanssa. Hyssytä, heiluta, keinuta, laula, lue, laske, lorua, hae vettä, vie vessaan, pelottele möröt pois, silitä sylissä, unikouluta, tassuttele, ota perhepetiin, kanna takaisin omaan sänkyyn. Tätä kaavaa kun toteutat joka tuhannen ilta, niin voin sanoa että nukkumaanmenosta tulee vanhemmillekin yhden sortin peikko. Ahdistus kuristaa kurkkua jo iltapuuroa keittäessä: vaikka kuinka itseä väsyttäisi, tiedät ettet pääse nukkumaan vielä moneen tuntiin. Illat kuluvat siinä, että tyynen kärsivällisesti korvat sauhuten kuskaamme kahta pikkuapinaa takaisin sänkyyn. Lopputulos on se, että sadan esimerkillisen rauhallisen peittely-yrityksen jälkeen rähjään lapsille ja olen täysi ihmisraunio. Jos polttaisin tupakkaa, kiskoisin varmaan kartongin näiden piiiiiiitkien iltatuntien aikana. Tunnen itseni niin surkeaksi äidiksi: miten minä en saa omia lapsiani nukkumaan? Miksi en ole kärsivällisempi? Omien lasten kanssa ei kyllä kasvatustieteen maisterinkaan tutkinto kovin lämmitä.
Menossa päivän kolmas ruokailu, ja varmaan kymmenes vaatekerta.
Alan olla jo ihan neuvoton tämän järjettömän energiamäärän kanssa. Yritämme pitää iltarutiineista kiinni (iltapesu, iltapala, yöpuvut, iltasatu, iltarukous ja -laulu, sängyssä hiljaa lukeminen ja lopuksi valot pois ja käytävävalo päälle): kaikki tapahtuu aina samassa järjestyksessä, samaan aikaan. Päivisin yritetään mahdollisuuksien mukaan järjestää aktiviteettia niin, että väsymys koittaisi oikeaan aikaan illalla. Iltapäivällä käymme yleensä salilla, jonka leikkipaikassa lapset kyllä saavat ikäistään seuraa ja ohjattuja aktiviteetteja. Viime aikoina emme ole kovin usein päässeet aamuisin liikkeelle, koska minulla ei ole päivisin autoa eikä toimivia rattaita (onneksi sain tällä viikolla nyt uudet). Siinä saattaa olla osasyy tylsistymiseen ja väsymättömyyteen, mutta kyllä kai näin pienten lasten pitäisi vielä saada ihan reippaasti unta vuorokaudessa? Luulisi, että yhdeltätoista illalla alkaisi yksivuotiastakin jo ramaisemaan, mutta hän senkun pinkoo kikattaen menemään ympäri huushollia. Valokatkaisijat on teipattava sulkuasentoon ja töpselit otettava irti seinistä, ja käytävässä on pakko olla portsarina ellei halua löytää MyLittlePoneja vessanpöntöstä kylpemästä.
Tässä olemme päivystyksessä viisi päivää nuoremman serkkupojan kanssa, ja yritämme selvittää, kumman riiviön mahassa on kolikon kokoinen kitaran virittimen patteri. Röntgenin mukaan se löytyi tällä kertaa serkkupojalta, joka pääsikin sitten leikkaukseen. Omaa vuoroa odotellessa…
Kassialma äidin vaatekaapilla.
Nykyään tytöille ei enää edes maistu päiväunet. Näitä alempana olevia kuvia katselen kaiholla, nykyään päiväunille laittaminen on pahimmillaan kahden tunnin prosessi, joka edellyttää sitä, että makaan lastenhuoneen lattialla vartioimassa, että kumpikin pysyy omassa sängyssään. Aika usein lopputulos on ollut se, että äiti vetää sikeitä lattialla, ja tytöt hipsivät ovesta ulos… Kyllä se uni tulisi myöhemmin iltapäivällä, viiden jälkeen alkaa jo molemmilla silmäluomet luppasta. Se vaan on maailman huonoin aika päiväunille, joten on pakko pitää tytöt vaikka väkisin hereillä.
Eräänä perjantai-iltana tulimme isosiskon kanssa synttärijuhlista yhdeksän jälkeen, ja ihme kyllä isä oli saanut kotiin jääneen tyttärensä simahtamaan sohvalle. En tiedä mitä taikajuomia tai nuijanukutuksia tähän oli tarvittu…
Nyt kysynkin teiltä lukijoilta, onko teillä ollut mahdottoman vaikeita nukkujia? Mitä teidän nukkumaanmenorutiineihinne kuuluu, ja mitkä kikkakolmoset ovat mahdollisesti auttaneet nukkumaanmenossa? Pitäisikö tylysti jättää päiväunet kokonaan pois, jotta uni tulisi illalla paremmin?
Milloin tämä helpottaa?
P.S. Pahoittelut rakeisesta ja muutenkin kammottavasta kuvanlaadusta: nämä räpsyt on otettu puhelimella sisävalossa, sillä järkkäri ei ehdi kaikkiin arjen vilkkaisiin juonenkäänteisiin millään mukaan.