SYYLLISYYDESTÄ SUORITTAMINEN
Olen aina salaa inhonnut muotihokemaa ”ole itsellesi armollinen”.
Niin paljon kuin self help -kirjallisuudesta toisinaan tykkäänkin, välillä kyseisestä fraasista tulee itselleni sellainen olo, että sen varjolla oikeutetaan laiskottelu ja kunnianhimottomuus.
Minulle keskeisiä ominaisuuksia ovat asioihin sitoutuminen, peräänantamattomuus, härkäpäinen täydellisyydentavoittelu ja tehokkuus. Olen todella huono rentoutumaan hyvällä omallatunnolla, jos koen että jokin asettamani tavoite on jäänyt puolitiehen. Jos jokin asia jää suorittamatta tai kesken, olen mestari syyllistämään itseäni siitä. Olen myös jotenkin niin juurtunut tiettyihin arkirutiineihin, etten ole huomannut, että ne itse asiassa aiheuttavat ahdistusta eivätkä helpota elämää, kuten olen kuvitellut.
Viime aikoina olen kuitenkin joutunut toteamaan, että perfektionismi ja ylivirittynyt työmoraali yhdistyneenä miellyttämisenhaluun ja itseaiheutettuun syyllisyydentunteeseen on aika tuhoisa yhdistelmä. Olen monesti jo todennut, että olen itse itseni pahin kriitikko. Asetan itselleni todella kovia tavoitteita ajattelematta, että tiettyjen standardien kombinaatio ja pitkäaikainen ylläpitäminen muodostuu jossain vaiheessa sulaksi mahdottomuudeksi.
” Kun kaikki on saatava kerralla
Kuorma sylissä kasvaa vauhdilla
Eikä paidannapit kestä painetta ”
Uskon, että moni kaltaiseni kolmikymppinen nainen kokee samoja ristipaineita kuin minäkin. Siitä mitä haluaisi olla, mitä pitäisi olla, ja mihin omasta mielestään realistisesti pystyy. Kun pallottelee samanaikaisesti rooleja äitinä, puolisona, ystävänä, työntekijänä, opiskelijana ja harrastelijamuusikkona, ei millään voi suorittaa kaikkea maksimitasolla ilman minkäänlaisia kompromisseja joko tulosten laadussa tai omassa hyvinvoinnissa. Tämän kaiken ohella saattaa yrittää pudottaa sitkeässä istuvia raskauskiloja, pitää huolta sekä omasta ajasta että parisuhteen laatuajasta, tehdä perusterveellistä kotiruokaa ja edistää omakotitalon remonttia.
Tätä kirjoittaessa nousee valehtelematta kylmä hiki otsalle. Samalla ärsyynnyn itseeni; miksi asetan itselleni näin naurettavia paineita, tai koen että joku ulkopuolinen odottaa minulta tätä kaikkea? Hiljattain kuuntelin podcastia, jossa keskusteltiin siitä, millaiseen sävyyn puhumme itsellemme. Olemmeko itsellemme ankaria vai suhtaudummeko epätäydellisyyteen ymmärtäväisesti, kuten esimerkiksi omia ystäviämme kohtaan? Ruoskisimmeko parasta ystäväämme armottomasti eteenpäin, kun hän osoittaa uupumuksen merkkejä? Odotammeko heiltä epärealistisia suorituksia silloin, kun on miljoona rautaa tulessa? En aina itsekään ole ihan varma, kumpuavatko tietyt paineet ja odotukset aidosti itsestäni, vai onko niiden syntyyn ollut kenties myös osallisena välittömään tyydykseen ja vertailuun perustuva, täydellisyyden illuusiota luova sosiaalinen media.
” Joskus löydän itseni kuopasta
Jonne putosin aitasi reunalta
Kun liian kauas yritin tarttua ”
Aikansa jaksaa, kun on pakko. Ja kun ei enää ole, tulee totaalinen lamaantuminen. Ihmismieli tarvitsee aikaa prosessoidakseen elämänmuutoksia, ja jatkuva eteenpäin puskeminen vie väistämättä elimistön ihan fyysisestikin suoritusta tilapäisesti buustaavaan stressitilaan, joka ei anna tilaa itsereflektiolle. Välillä riittää ihan se, että pysähtyy hengittämään, jotta näkee taas mihin onkaan menossa. Joskus taas kompastuu kuoppaan, kun ei uupumukseltaan kyennyt ennakoimaan reittiä tai omaa jaksamistaan. Silloin saattaa tarvita auttavan käden, jotta pääsee edes ylös.
” Silloin halusin tuntea kaiken
Saada kaiken ja hetkessä
Kuljin seitsemän askelta onnea jäljessä ”
Aiemmin ehkä alitajuisesti kuvittelin, että saavuttaisin jonkinlaisen maagisen onnellisuuden tilan jatkuvalla suorittamisella. Jos olisin vielä enemmän jotain, jos painaisin vieläkin kovempaa. Kuitenkin kärsimättömyys, perfektionismi ja syyllisyydestä suorittaminen tekevät pidemmän päälle onnettomaksi, eikä kukaan palkitse sinua siitä, että vedät itsesi piippuun.
Viime aikoina olen joutunut opettamaan itselleni rajoittavista rutiineista luopumista tai edes poikkeamista. Olen opetellut pyyhkimään tiskivuoren pois mielestä ja lähtemään sen sijaan ulkoilmaan haikkaamaan. Vaikka ajatus huushollin hullunmyllystä ahdistaa, minun on tärkeämpää päästä tekemään myös niitä asioita, joista oikeasti nautin. Vaikka nautin pääsääntöisesti kokkaamisesta, välillä on ihan ok ostaa päivällisen antimet kaupan pakastealtaasta, vaikka Saarioisten äitien tai Dr Oetkerin luomukset eivät omiin ravitsemusperiaatteisiin kuuluisikaan. Olen myös alkanut preppaamaan ruokia viikoksi eteenpäin, joten selviän vähemmällä kokkaamisella. Pieniä asioita, mutta minulle isoja oivalluksia, joiden toteuttaminen käytännössä on todella vaikeaa. Toinen ahaa-elämys on ollut se, kuinka paljon omaa aikaa on kaivannutkaan. Sitä ei vain ole osannut hakea hektisinä vuosina, kun koko ajatus on tuntunut täysin absurdilta ”läpsystä vaihto” -arjessa.
Keskeneräisyyden ja oman epätäydellisyyden sietäminen on vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa on yrittää tavoitella epärealistista omnipotenssia. Elämässä voi loppujen lopuksi kontrolloida aika harvaa asiaa, joten parempi keskittää energiansa niihin asioihin, joihin voi oikeasti jollain tasolla vaikuttaa.
Niin kuin nyt esimerkiksi omaan mielentilaan.
Sitaatit: Sadetanssi – Seitsemän Askelta