TALOKUUMETTA
Viime vuodet olemme kärsineet alati pahenevasta talokuumeesta. Tähän asti olemme tyytyneet helppoon kerrostaloasumiseen (ks. edellinen postaus), mutta nyt miehen valmistumisen häämöttäessä omakotiasuminen alkaa olla ajankohtaista. Nyt pitäisi sitten alkaa ottaa selvää kaikista oman kodin ostamiseen liittyvistä kiemuroista, kuten lainoista ja koko prosessin kestosta. Täällä byrokratia hidastaa varsinkin ensimmäisen asunnon ostajia, joten aikaa prosessiin pitää varata useita kuukausia.
Oman talon hankkiminen ei ainakaan minulle ole mikään pikkujuttu, ja toivoisin että paikka olisi sellainen, missä viihdymme sitten pidemmän aikaa. Realiteetit (lue: budjetti) toki pitää tiedostaa, mutta en ole myöskään valmis ostamaan mitään rotanloukkoa, eli talon pitäisi edes jotenkin vastata hakukriteereihin.
Mitä me sitten olemme talolta hakemassa?
Tärkeimpiä kriteerejä meille ovat
– iso piha, jossa nurmikkoa ja jotain varjoa tuova kasvillisuutta
– vähintään 3 makuuhuonetta, mieluiten 4 (master bedroom, lasten huone, vierashuone ja / tai toimisto)
– EI kokolattiamattoa, mieluiten hard wood floors
– keittiö: tilava, toimiva, moderni
– sijainti (lähellä koulua ja keskeisiä palveluita, muttei kuitenkaan keskellä kaupunkia)
– hinta
– oma uima-allas
Tänään kävimme ajelemassa kivoilla asuinalueilla, jututimme välittäjiä sekä kasvotusten että puhelimessa, selasimme listauksia ja kävimme jopa näytössä. Vaikka katsastamamme talon pohja oli kiva, sijainti täydellinen ja aluekin mukavan rauhallinen, jokin silti tökki. No toki ensinnäkin talo oli ihan ylihinnoiteltu (jopa välittäjän mielestä), mutta se ei edes ollut ongelmista isoin.
Olen jo vuosia sanonut, että en näe itseäni ostamassa taloa täältä aavikolta. Vaikka lämpö ja aavikon karu kauneus on omalla tavallaan hurmaavaa, silti suomalaisena kaipaan suunnattomasti vettä ja vihreyttä. Sekä sitä, että ulos voi mennä sulamatta kiinni asfalttiin. Miehen kanssa olemme molemmat myös angstailleet näitä postimerkin kokoisia kaupunkitontteja – kun talot ovat käytännössä kiinni toisissaan, omaa tilaa ei loppupeleissä olekaan niin paljon kuin voisi toivoa. Olemme molemmat kasvaneet landella, missä on ollut lääniä juosta pitkin metsiä ja peltoja, eivätkä lähimmät naapurit ole olleet välttämättä edes kuuloetäisyyden päässä.
Jos haluamme pysyä edes jotenkin budjetissa, meillä on kolme vaihtoehtoa. A) Tyytyä kompromissiratkaisuun, joka ei todellakaan vastaa kaikkia kriteereitämme. B) Ostaa edullinen fixer-upper, josta sitten pala palalta työstämme remppaamalla omanlaisemme. C) Rakentaa unelmiemme talo itse alusta asti.
Näissä jokaisessa on omat sudenkuoppansa. En haluaisi joutua elämään remontin keskellä. Lisäksi sekä remonttiin että rakentamiseen liittyviä kuluja on mahdotonta ennustaa täydellisesti etukäteen, joten budjetti tulee aina venymään. En kuitenkaan halua tyytyä asumaan sellaisessa talossa, mikä ei vastaa meidän tarpeisiimme. Toisaalta, olen sen verran tuijotellut kuntosalin cross-trainerissa hikoillessani erilaisia remppaohjelmia, etten myöskään ole täysin sitä vastaankaan – hyvin suunniteltu remontti voi hyvin johtaa upeisiin lopputuloksiin!
Tässä hyvin tyypillinen amerikkalainen keittiö – vieläpä sieltä ”modernimmasta” päästä. Täällä tykätään paljon puusta ja mummodesignista…
Luotan isoissa päätöksissä aika paljon faktojen lisäksi fiilikseen ja intuitioon. Jokin tässä Phoenixissa vaan tökkii, vaikka täällä asumisessa on toki paljon hyvääkin (perhe, ystävät, ihana koulu ja työpaikka, harrastusmahdollisuudet, aurinko ja lämpö, matkailumahdollisuudet). Siksi olemme pyöritelleet mielessämme paljon muitakin vaihtoehtoja, kuten Pohjois-Arizonassa sijaitsevaa alppikylä Flagstaffia, Seattlea (sekä Washingtonin osavaltiota ylipäätään) tai jopa mieheni kotiosavaltio Minnesotaa. Tänään sitten päädyimme konsultoimaan Minnesotan ystäviämme paikallisista asuntomarkkinoista, ja tämän seurauksena eksyimme pariksi tunniksi koluamaan mieheni kotikaupungin talolistauksia.
Ja ensimmäisen kerran aikoihin koin sen tunteen. Noilla pihoilla näkisin lasteni juoksentelevan. Kuvittelen itseni kuistille juomaan aamukahvia. Ja kyllä: muistan liiankin hyvin, miltä tuntui Minnesotan kesän pakahduttava kosteus, valtavat hyttysparvet ja iltaisin kuistin valossa parveilevat june bugit. Mutta väkisinkin alkaa hymyilyttää, kun mietin tulikärpästen jahtaamista kesäyönä, silmänkantamattomiin jatkuvia maissipeltoja ja maaseudun rauhaa. Minnesotan kesiin liittyy niin paljon hyviä muistoja, että on hankalaa olla fiilistelemättä… Jollain tasolla Minnesota kolahti kovempaa kuin Phoenix koskaan.
Kymmenientuhansien järvien maasta kymmenientuhansien järvien osavaltioon. Ehkä?
Eniten yllätyin siitä, mitä Minnesotassa saa samalla summalla, mitä olimme ajatelleet käyttävämme talon hankkimiseen Arizonassa. Saisimme jopa kymmenkertaisesti lääniä olla ja elää, pari makuuhuonetta lisää, järvenrantatontin tai ihan pakasta vedetyn talon. Tai sitten voisimme säästää jopa 100 000 dollaria.
Kesäkuussa olemme menossa Minnesotaan sukuloimaan, joten meillä on silloin oiva mahdollisuus katsastaa taloja tai tontteja. Jos emme ole varuillamme, voi käydä niin että lomasta tuleekin aiottua pidempi… (Neljä vuotta sitten olimme alunperin tulossa Yhdysvaltoihin lomalle, mutta jätimmekin paluuliput Suomeen käyttämättä.)
Translation: De ja vu. Vacation turns into stay-cation – again?
Kuvat: Zillow