VÄISTY, VAAHTERAMÄEN EEMELI

Oi Bean.

Meidän perheen Tinttaralla. Tättärä. Terroristi-Terttu. Elohopea. Pyörremyrsky. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Vauvan synnyttyä lähipiiri usein kyselee, miten elo sujuu uuden perheenjäsenen kanssa. Oletusarvo tuntuu olevan, että öisin valvotaan eikä päivässä muutenkaan ole minkäänlaista rytmiä eikä rakennetta. Näin kyllä kieltämättä oli meidän perheen tyttöjen kanssa, mutta ei tällä kertaa! Koska vauvamme on sen verran leppoinen tapaus, hänen vuokseen arki ei juuri ole vaikeutunut (mitä nyt tietysti välillä lähdöt venyvät viime hetken kakkakatastrofien vuoksi…). Sen sijaan suurimman osan kapasiteetistani vie tämä perheen vasta neljä vuotta täyttänyt Pikku-Myy. 

Selvennetään vähän. Minusta on ihanaa, että meillä on sangen aktiivinen ja voimakastahtoinen nuori neiti, jonka silmille ei varmasti kukaan hypi. Hän osaa kyllä pitää puoliaan, ja on hyvin tarkka siitä mitä tahtoo. Hän kiinnittää usein huomiota mitä mitättömimmältä tuntuviin yksityiskohtiin ja lukee tilanteita hämmästyttävän tarkasti ikäisekseen. Voimakastahtoisuuden ja rajattoman energiamäärän kombinaatio on kuitenkin hetkittäin perheenjäsenille aika raskasta, sillä päivittäin sattuu ja tapahtuu.

Tässä on nimittäin tyttö, jonka rajaton energiavarasto vaatii paljon päivittäistä ohjelmaa ja virikettä, jotta en joudu kärsimään duracell-pupun päämäärättömästä poukkoilusta neljän seinän sisällä. Beanin kanssa saa olla aika nopeat refleksit, sillä aina ei pysty ennakoimaan tytön älyttömimpiä päähänpistoja. (Esim. eräänä päivänä olin laskenut imetyksen ajaksi kuuman kahvikupin olkkarin pöydälle, ja Bean taisi siinä harjoitella karttakepillä miekkailua tai jotain muuta yhtä hyödyllistä. Kun pyysin häntä siirtämään kuppini varovasti pois taistelutantereen vaaravyöhykkeeltä, hädin tuskin ehdin estää ennen kuin tyttönen oli yrittänyt nostaa kiehuvan kuumaa kahvikupillista sen karttakepin varassa ylös…) 

Aina eivät äidinkään refleksit kuitenkaan ehdi puuttua pahimpiin neronleimauksiin. 

Männäviikolla jouduin hoitamaan kaikkien kolmen lapsen kanssa muutamia asioita, kun muutakaan vaihtoehtoa ei miehen koulussa ollessa ollut. Kävin mm. eräässä vähän hienommassa lasten sisustusliikkeessä tilaamassa lasten joulusukkiin nimikoinnit. Jo sinne astuessa oli vähän neuroottinen fiilis, kun katselin kaikkia sieviä esille laitettuja pastellisia, vintagetyylisiä minikeittiöitä, nukenvaunuja, pitsisiä liinavaatteita ja posliiniastiastoja. Päätin kuitenkin urheasti suoriutua asioinnista kolmen muskettisoturin kanssa, silläkin uhalla että olo on kirjaimellisesti kuin norsulla posliinikaupassa. 

Jostain syystä kaupassa oli todella hidas asiakaspalvelu, ja jouduin seisoskelemaan tiskillä jonnin aikaa tilauslipukkeeni kanssa, ennen kuin kukaan myyjistä ehti prosessoida tilauksen. Tänä aikana stressihormonitasot ehtivät nousta pilviin, kun kuuntelin jälkikasvuni meininkiä kaupan toisessa päässä. Hampaitten välistä muka-hymyillen kihistyt kehotukset tulla äidin luokse kaikuivat kuuroille korville. Kun lopulta pääsin maksamaan tilauksen, esikoistyttäreni juoksee luokseni kalmankalpeana ja selvästi hädissään: ”äiti äiti tuu äkkiä auttamaan! Bean teki jotain!” Ehdin jo käydä mielessäni läpi kaikki kauheimmat skenaariot dollarin kuvien vain vilistessä silmissä (tuon kaupan hintataso on sitä luokkaa, ettei ihan opettajan palkka riitä kattamaan pahimpia vahinkoja). Mikään ei kuitenkaan valmistanut minua kohtaamaan sitä näkyä, joka kaupan ulko-oven läheisyydessä odotti… Rakas lapseni oli sitten onnistunut vetämään alas kokonaisen näyteikkunallisen tavaraa: lattialla oli iloisessa sekamelskassa kaikki suloiset vauvanvaunut, minikokoiset silitysraudat ja -laudat, ostoskärryt ynnä muut.

Tässä sitten jälleen kerran totesin, että olisipa kiva, kun olisi sellaisia tyttöjä, jotka osaisivat leikkiä sivistyneesti teekutsuja ja juoda pitsisissä mekoissaan pikkurillit pystyssä niistä ¤%&/() posliinikipoista.

 

Välillä melkein säälittää, kun päivittäin sattuu vahinkoja, vaikka kuinka yrittäisi organisoida päivään sopivia aktiviteetteja energian purkamiseksi. Villivarsallani on taipumusta joutua hankaluuksiin silloin, kun hän tylsistyy. Toisinaan taas taustalla on tomera ”minä ite” -asenne, tai puhdas auttamisenhalu. Esimerkiksi eilen aamuna lapsukaiseni oli saanut päähänsä käydä korjailemassa joulukuusen yläoksien koristeiden paikkoja sillä seurauksella, että hän kaatui tuolinsa kanssa joulukuusen päälle kaataen koko komeuden pitkin olkkarin lattiaa. Siinä hötäkässä katkesivat sitten kuusen alimmat oksat, ja juuri ostamani glitterpallot olivat lattialla ihan tuhannen sirpaleina. Yritä siinä nyt sitten suuttua, kun toinen yritti omasta mielestään vain olla avuksi…

Kaiken tämän ylitsepursuavan energian kanavoiminen johonkin järkevään on helpommin sanottu kuin tehty, mutta se on ainoa keino, jolla arjen saa pysymään hallinnassa. Meillä tosiaan on naispuolinen Vaahteramäen Eemeli talossa, mutta verstashuoneen sijaan ajattelimme lähettää hänet ensi syksynä kouluun – hieman etuajassa, mutta uskon, että näin on kaikille parempi. 

_ _

Onko teidän kotona näitä vilkkaammanpuoleisia tapauksia, vai ovatko lapsenne sitä mallistoa, jolle voi huoletta ostaa niitä käsintehtyjä design-leluja?