Pääasioita

Niin kannatettavaa kuin nukkuminen yöaikaan noin yleisesti onkin, joskus valvoskelu antaa tilaa luovuudelle ja vapauttaa mielen turhan järjen kahleista. Suomeksi, silloin tulee ajateltua kaikkea hupsua. Joskus tulee myös oivalluksia, joista osa jopa kestää päivänvaloa.

Mietin esimerkiksi sitä, miten paljon meillä tässä yhteiskunnassa vielä on aiheita, jotka ovat, jos nyt eivät ole ihan tabuja, mutta ainakin monen mielestä epämukavia puheenaiheita. Sellaisia, joiden kanssa pitää tavallaan ”tulla kaapista”, joiden kanssa avoimesti eläminen on edelleen jotenkin vaikeaa. Yksi tällainen aihe on mielenterveysongelmat, ja kellä niitä oikein on. Kun niistä ei oikein ääneen työporukoissa tai naapurin puutarhajuhlissa tule puhuttua, tulee helposti vaikutelma, että niissä olisi jotain hävettävää ja että asian kanssa kamppaileva on ihan yksin.

Kuitenkin tosiasia on, että mitä vähemmän mielenterveysongelmista puhutaan, sitä vaikeampi niistä on puhua silloin, kun siitä oikeasti olisi hyötyä. Sitä vaikeampi niitä on tunnistaa ja sitä vaikeampi on hakea apua. Ja sitä pelottavampi peikko niistä tulee. Sitten on vielä se, että suunnilleen jokainen meistä on joko itse tai läheisensä kautta kokenut mitä mielenterveysongelman kanssa on elää. Kyse ei ole homogeenisestä joukosta ”hulluja”, ”sekoja” tai millä viehättävillä nimillä heitä nyt kutsutaankaan. Yksinkertaisimmillaan monet yleisimmistä mielenterveysongelmat voidaan niputtaa joukoksi erilaisia selviytymisstrategioita. Ihmisen mieli pyrkii suojelemaan ja selviytymään vaikeista elämäntilanteista niillä tavoilla, joita meillä mielen työkalupakissa on kulloinkin tarjolla. Suomen Mielenterveysseuran sivuilla puhutaan mielenterveystaidoista. Mielenterveyteen kuuluva osaaminen on esimerkiksi tunne- ja tietoisuustaitoja, elämänhallintataitoja sekä vuorovaikutus- ja ongelmanratkaisutaitoja”, sivuilla sanotaan. Ja näitä taitoja voi, luojan kiitos, harjoitella ja kehittää.

Mielenterveystaidoilla tai niiden puutteella ei kuitenkaan ole älykkyyden kanssa mitään tekemistä.  Vaikkakin, itse olen ystäväpiirissäni huomannut, että erilaisten masennus- ja ahdistushäiriöiden kanssa kamppailevat usein hyvin älykkäät, tunnolliset ja ulkoisesti hyvin pärjäävät tyypit. Pelottavat, ahdistavat ja vaikeat tunteet haudataan hiljaiseksi. Minulla se oli syömishäiriö, lamaantuneisuus, ylisuorittaminen (kyllä, edelliset kaksi olotilaa mahtuivat samaan päähän:D)ja masennus, jolla pidin kurissa ahdistavaa oman pään sisäistä pakkoajatusten rallia. Lääke auttoi alkuun, ja varmisti sen, että saisin psykoterapiasta irti parhaan mahdollisen hyödyn. Terapiassa opettelin kohtaamaan niitä kummallisia ja kamalia totuuksia, joita minulla itsestäni ja muusta maailmasta oli ja sitten vähä vähältä kyseenalaistamaan ja haastamaan niitä. Terapia on kuntoutusta, joten sairauden on oltava hallinnassa ennen kuin se kannattaa edes aloittaa. Eihän katkennutta jalkaakaan lähdetä kuntouttamaan ennen kuin se on laitettu pakettiin ja varmistettu, että se lähtee paranemaan oikein. Siksi en aina ihan ymmärrä esimerkiksi mielialalääkkeiden käytön ja psykoterapian  asettamista vastakkain joko/tai-vaihtoehdoiksi. Toinen tukee toista, ja mielialalääkkeiden demonisoiminen milloin milläkin salaliittoteorialla on vahingollista niille, joille  pelkkä avun hakeminen on jo valmiiksi hävettävää, noloa ja pelottavaa. Lääkkeet eivät ketään paranna, mutta parhaimmillaan varmistavat ihmisen toimintakyvyn sille tasolle, että muut toipumiseen vaadittavat toimet – vaikkapa juuri se terapia – ovat mahdollisia. 

#metoo-kampanjasta innostuneena haluaisin tehdä näistä mielenterveysasioista myös sellaisen puheenaiheen, johon ei liittyisi sen kummempaa stigmaa. Olen törmännyt sellaiseenkin toteamukseen, että yksi neljästä suomalaisesta on jossain elämänsä vaiheessa tarvinnut apua mielenterveysongelmiin.  Se tarkoittaa sitä, että joka perheessä, suvussa, kaveriporukassa, työporukassa, naapurustossa ja harrastusjengissä on ainakin yksi sellainen. Se voin olla minä tai se menestyvä, sosiaalinen ”life of every party”, se voi olla ystävä tai oma puoliso.

Jos kerran tavan kausiflunssastakin voidaan puhua reippaasti ääneen, koska jokaisella sellainen on kuitenkin joskus ollut, niin miksei sitten vaikka masennuksesta? Silloin olisi helpompi torjua myös niitä harhaluuloja ja vanhentuneita käsityksiä (masentunut on laiska, kaikki on itsestä kiinni, ei kannata turhaan miettiä ikäviä asioita…), joita meillä jokaisella aiheesta varmasti on. En ehkä itse kuulu niihin, jotka reippaasti pukeutuisivat ”Olen hullu”-t-paitaan, koska en koe olevani hullu. Hullu-sanaan liittyy minusta jotain hassua, hullunkurista ja siinä pahimmassa ahdistuksessa olemisessa ei kyllä ollut kumpaakaan. Omille kummallisille ydinuskomuksilleen voi kyllä nauraa, mutta ei kannata erehtyä vähättelemään itseään ihmisenä siinä sivussa. Se mitä tunnen ja koen on arvokasta, ja siksi on tärkeää, että pidän huolen itsestäni.

Olisi aika hienoa, jos ei kenenkään tarvitsisi pelätä työpaikkansa, ystävyytensä tai parisuhteensa puolesta uskaltautuessaan vihdoin hakemaan apua. Oli sitten kyse akuutista kriisistä tai pitempiaikaisesta ongelmasta, vaikkapa työuupumuksesta tai masennuksesta, avun ei pitäisi koskaan olla kauempana kuin toinen ihminen. Sen kauemmas ei huonosti voiva ihminen jaksa useinkaan lähteä, joten sen pitäisi riittää. Toisen ihmisen terapeutiksi ei tarvitse ryhtyä, mutta voit olla se pelastusrengas, joka pitää edes hetken pinnalla.

#saakysyä #kiitoshyvää

p.s. Loppuun kirjasuositus niiden mielenterveystaitojen kehittämiseen: Arto Pietikäinen: Joustava mieli (Duodecim 2014)

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *