Sisäistä aikuista etsimässä

Joskus oli kauhean muodikasta etsiä ja toteuttaa sisäistä lastaan – tuota ennakkoluulotonta, spontaania osaa ihmisluonnosta, jonka tukahtumisen sanotaan olevan tylsän elämän perimmäinen syy. Mutta lapsi, se sisäinenkin, tarvitsee myös huolenpitoa, eikä lasta tietenkään voi laittaa ohjaamaan koko elämän kulkua ja päätöksentekoa. Lapsi toimii impulsiivisesti, ajattelematta, primitiivisesti. Lapsi tuntee mitä tuntee ja uskoo, että tunteet ovat koko totuus. Kun lasta pelottaa, pelko valtaa koko ruumiin, lamauttaa ja laittaa joko taistelemaan tai pakenemaan. 

Lapset tarvitsevat aikuista kertomaan, että kaikki on hyvin. Lapsi tarvitsee aikuista näkemään tätä hetkeä ja tuntemusta kauemmas. Minäkin olin noita sisäisen lapsen etsijöitä, kunnes tajusin, että aikuisen otteesta elämässäni olisi itse asiassa paljon enemmän hyötyä. Kun tunteet meinaavat viedä mennessään, kun haluaa vain juosta karkuun ahdistavia ajatuksia, kun muiden ihmisten sanat ja mielipiteet tuntuvat kohtuuttomilta. Noissa tilanteissa olisi kamalan hyödyllistä, että osaisi sanoa itselleen järkevän, rakastavan vanhemman lempeydellä: ei ole mitään hätää. Kaikki on hyvin. ​This too shall pass. 

​Aikuistuminen ja isoksi kasvaminen merkitsee automaattisesti sitä, että näkee kauemmas, asiat saavat sitä kuuluisaa perspektiiviä ja maailma muitakin värisävyjä kuin musta ja valkoinen. Miksi ihmeessä se lapsi meissä saa silti niin paljon valtaa? Miksi oikein stressaavissa elämäntilanteissa taannumme usein sen pikkulapsen tasolle, rähjäämme, ahdistumme ja menemme toimintakyvyttömäksi? Ehkä nuo tilanteet ovat kasvattavia juuri sen vuoksi, että niistä selviytyäksemme aikuisen minän on otettava ohjat lapsiminältä ja saatava elämä jatkumaan. 

Pitkään ajattelin, että aikuisuus on sitä, että oppii vastuuntuntoa ja ryhtiä ja jämäkkyyttä. Nyt olen enemmänkin sitä mieltä, että se aikuinen minussa on lempeä, ymmärtävä, rakastava vanhempi sisäiselle lapselleni, joka tekee tämän tästä tyhmiä päätöksiä ja haluaisi paeta vaikeita tilanteita. Todellinen aikuistuminen on sitä, että tietää olevansa keskeneräinen, tekevänsä virheitä ja silti ihan riittävä.

Jos minä, 34-vuotias aikuinen, saisin istua alas tuon leikki-ikäisen pikkulapsiminäni kanssa, mitä sanoisin? En varmaankaan mitään. Halaisin kyllä lujasti, jotta tuo lapsi ymmärtäisi, että se ei ole ollenkaan niin yksin kuin se luulee.