Smile though your heart is aching

On ollut aikoja, jolloin Charlie Chaplinin ”Smile” osui liian lähelle. Silloin sitä ei voinut laulaa, vaikka kuinka olisin halunnut. Vaikka laulussa hymyilemisestä puhutaankin, ja siitä kuinka pitäisi surunkin keskellä vetää naama väkisin hymyyn, se on itse asiassa hyvin traaginen laulu.

On ollut aikoja, jolloin ajattelin, että vaikka mieli olisi kuinka maassa tahansa ja sisällä vaikka miten paha olo, niin ”pysymällä positiivisena” asianlaita piankin muuttuisi. Ajattelin, että kun vain aina hymyilee ja kysyttäessä vastaa ”kiitos hyvää”, niin sitten säteilee sellaista positiivisuutta ympäristöönsä, että oksat pois. Vain positiiviset ja kauniit tunteet saivat näkyä kasvoiltani, kaikki muu piti piilottaa.

Kun työssäni kohtasin pienen lapsen kuoleman, joka kosketti henkilökohtaisellakin tasolla syvästi, en halunnut jäädä asiaa miettimään. Keskittymällä työntekoon ajattelin voivani jättää nuo ikävät tunteet ja raastavat tilanteet taakseni. Itkemään en ainakaan pystynyt. En silloin, kun isovanhempani kuolivat, en silloin kun ahdistusoireilu pääsi oikein pahaksi. En edes silloin, kun tulin niin pahasti petetyksi, että menetin uskon toisiin ihmisiin pitkäksi aikaa. Julkisesti itkeminen oli ihan kamalaa, yksin itkeminen sula mahdottomuus. ”Just keep swimming”, tapaa Dory-kala hokea Nemoa etsimässä-animaatiossa, ja aikalailla sellaisella periaattella olen mennä pulikoinut eteenpäin. Jatkanut vain uimista, vaikka tuntuu, että ei eteensä näe.

”Jossain ne sinua odottaa ne itkemättömät itkut”, varoitti minua eräs kokeneempi kollega kerran. Se kuulosti kamalan enteelliseltä ja synkältä, ja minä ajattelin vain, että odottakoot. Ei ne surut häviä itkemällä. ”What’s the use of crying?” kysyy tuo Chaplinin laulukin. Olen kyllä tullut sittemmin toteamaan, että eivät ne surut häviä myöskään nauramalla tai hymyilemällä. Surut pitää surra. Jos ei itketä, niin sitten ei tarvitse itkeä, mutta ei kyllä myöskään väkisin hymyillä. Olen myös tullut huomaamaan, että jos on oikein vihainen, niin siihen paras lääke on olla kunnolla vihainen vähän aikaa, eikä yrittää väen vängällä uskotella itselleen ja muille, että ei haittaa yhtään. Oli oikeastaan aika vapauttavaa huomata, että kun meni ulos kävelylle ja keskittyi parikymmentä minuuttia vain olemaan vihainen – kunhan ensin oli keksinyt, että miksi tekee mieli kirota ja kädet puristuvat väkisin nyrkkiin ja vastaantulijoilta haluaisi purra pään poikki – niin sitten jo helpotti. Ei tarvinnut pyrkiä selvittämään, että miksi minä nyt niin vihainen olen, ja miten tästä negatiivisesta tunteesta pääsee eroon, mutta keskittyi vain tuntemaan mitä sillä hetkellä tunsi.

Viha, suru, ilo – ne ovat vain tunteita. Ne tulevat ja ne menevät. Vihan tunteminen ei tee minusta vihaista tai ikävää ihmistä. Surun tunteminen ei tee minusta negatiivista tai surkeaa ihmistä. Ja jos suru muuttuu vähitellen iloksi, niin se ei vähennä sen asian tai tapahtuman merkitystä, joka surun alun perin toi. Suruun tai vihaan ei voi hukkua – ei voi iloon eikä rakastumiseen. Voi tuntua, että voi, mutta se on eri asia. Siksi niiden voi ihan vapaasti antaa tulla ja mennä.

Sain kerran ohjeen harjoitella itkemistä. Se tuntui tyhmältä ohjeelta – terapeuttien hapatusta. Mutta tein työtä käskettyä, koska vaikka en paljon muuta osaakaan, niin ohjeita noudatan paremmin kuin kukaan muu. Istuin alas, kuuntelin hiljaisuutta, ja ajattelin sitä, miltä tuntui kun äiti kertoi vaarin yöllä kuolleen. Tunnustelin sitä tyhjyyttä ja menetystä ja kaipausta, enkä yrittänyt painaa sitä pois. Pari kyyneltä valui, ahdisti. Olisin halunnut, itkeä, ja itkettikin, mutta kun en pystynyt. Istuin kuitenkin vähän aikaa siinä surussani ja yritin hyväksyä sen, että en osaa surrakaan kuin normaalit ihmiset – itkemällä avoimesti. Terapeuttini sanoi, että se riittää. 

Tunteet ovat meille ihmisille vaikea aihe. Ne ovat vaikeita tai mahdottomia hallita, ja silti kuvittelemme, että ne ovat kontrolloitavissa kasvojen ilmeillä tai itsekurilla. Niitä yritetään tukahduttaa, peitellä ja muuttaa väksin muuksi. Mitä enemmän niitä yrittää hallita, sitä enemmän ne meitä hallitsevat. Charlie Chaplin kuvaa laulussaan sitä epätoivoista vimmaa, jolla me ihmiset pyristelemme eroon kaikesta, minkä kokeminen ahdistaa ja näyttää haavoittuvuutemme – turhaan.

Smile though your heart is aching
Smile even though it’s breaking.
When there are clouds in the sky
you’ll get by.

If you smile through your fear and sorrow
Smile and maybe tomorrow
You’ll see the sun come shining through
For you.

Light up your face with gladness,
Hide every trace of sadness.
Although a tear may be ever so near

That’s the time you must keep on trying
Smile, what’s the use of crying.
You’ll find that life is still worthwhile-
If you just smile.

 

That’s the time you must keep on trying
smile, what’s the use of crying
you’ll find that life is still worthwhile
if you just smile

smile, though your heart is aching
smile, even though it’s breaking
when there are clouds in the sky
you’ll get by

That’s the time you must keep on trying
smile, what’s the use of crying
you’ll find that life is still worthwhile
if you just (smile)

You’ll find that life is still worthwhile
if you just smile

 

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys

Lisää hyvää elämään

Minähän en ole mikään hippi. Enkä mikään intomielinen idealisti. Oikeasti olen varsin mustavalkoiseen oikein-väärin-ajatteluun kasvanut ja itsekurilla ja -ruoskinnalla itseni tähän ikään asti saattanut syömishäiriöinen naisihminen, jolla on jonkun mittarin mukaan vyötäröllä liikaa tavaraa. Ja vähän muuallakin. Niin että miten ihmeessä löydän itseni kirjoittamassa HYVINVOINTIBLOGIA, kaikista maailman asioista? 

Se on kuulkaa hyvä kysymys.

Aika pitkään olen tottunut ajattelemaan hyvinvointia vähän sellaisena samalla tavalla suoritettavana asiana kuin vaikkapa ”terveellinen ruokavalio” ja ”liikunnallisuus”. Että näitä kahta jälkimmäistä kun oikein kovasti toimittaa, niin siitä sitten vähän niin kuin automaationa seuraa tuo hyvinvointi. Se on vain ihan tosi kummallista, että se hyvinvointi niin usein tuntuu enemmän pahoinvoinnilta. Tokikaan sitä ei niin ääneen voi sanoa, koska hyvinvointi on se mitä uhkutaan ulospäin, oli miten kakka olo sisällä tahansa.

Vaan eihän se näin voi mennä –  että kun luovun mahdollisimman monesta mieliteosta ja lisään sitä kuuluisaa ryhtiä elämääni, niin siitä sitten suoraan alkaa voimaan paremmin. Käsi sydämelle – kuinka moni meistä on ainakin joskus ajatellut, että kun voisin luopua tuosta tai tuosta asiasta ja vähän ryhdistäytyä tässä ja tässä, niin SITTEN olisi elämä mallillaan? Minä ainakin olen –  enkä ole edes kerrasta oppinut, vaan aina ottanut uuden ryhtiliikkeen, kun edellisestä on puhti loppunut.

Välillä sitä ryhtiä tuli otettua vähän liikaakin. Hurjalla itsekurin ja ruoskinnan voimalla, personal trainerin kannustamana laihdutin kerran 35 kg. Voi sitä voittajaoloa, mikä tulee, kun saa ”ylittää itsensä” ja tehdä vielä yhden toiston jalkapräsissä vaikka tuntuu siltä, että yhtään ei enää pysty. Tai sitä, kun laivan buffetissa pystyy kasaamaan lautaselleen vain salaattia ja ”protskua” ja jättämään jälkiruoan välistä kokonaan. Nyt onnistuin. Se olo kestää suurinpiirtein seuraavaan lipsahdukseen tai repsahdukseen saakka ja sitten ryvetään taas pohjamudissa. Se on laihduttajankin elämä yhtä epäonnistumisen ja onnistuisen aallokkoa, koskaan ei ole peilityyntä. Vähemmästäkin tulee merisairaaksi.

Nyt sitten olenkin ruvennut ajattelemaan, että ehkä tuo onnellisuus ja hyvinvointi ja se samperin terveys – ehkä ne eivät tule hurjasti tekemällä tai aktiivisella kieltäymyksellä. Ehkä pitäisikin ajatella, että jos lisään elämääni HYVÄÄ ja HYVIÄ ASIOITA – ihan niiden terveellisyyttä tai hyödyllisyyttä sen kummemmin miettimättä – niin sitten sitä hyvinvointiakin voisi siinä sivussa tulla. Ja kun hyviä asioita on elämässä paljon, niin huonommille jää vähemmän tilaa, ja ne putoavat pois ihan ilman totaalikieltäymystäkin. Ja jos oikein miettii, niin moni sellainen asia, mitä ilman ei voisi kuvitellakaan elävänsä alkaakin tuntua vain tilanviejältä. Ja sellaiset, mitkä ovat tuntuneet ihan turhilta, muuttuvatkin hyviksi ja mukaviksi asioiksi. Ei sitä koskaan tiedä.

Tämä vaatii tietysti jonkin verran itsetuntemusta ja uskallusta päästää irti kontrollista, ja kumpikin vaatii opettelua. Vaan onneksi meillä on koko elämä aikaa. Aloitetaan vaikka heti tänään.

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Terveys