Minussa on tahra.
Tuli olo olla rehellinen. Tahdon olla rehellinen. Kun blogia kirjoittaa, kuinka rehellinen saa olla? Koen kovaa paloa kaikkien itsekriittisten vuosien jälkeen tuntea oloni naiseksi, joka voisi kulkea murehtimatta mielipiteitä. Blogia aloitellessani ajattelin, että tuon elämää monista eri kulmista esille ja kertoa matkaa kohti itsensä hyväksymisestä. Mutta sehän on ihan täyttä paskaa. Pystyykö kukaan tosiaan olemaan täysin sinut itsensä kanssa? Ikinä?
On varmastikin totta, että muuttamalla ajattelutapaansa voisi tehdä jo muutosta siihen, miten itsensä näkee. Ja niin pitäisi tehdäkin. Mutta miten hyväksyä oloaan vartalossa. joka on sairas? Ei näkyvästi sairas, mutta sairas. Omalla kohdallani sairauteni näkymättömyys ”näkyy” hurjalla ja nopealla lihomisella, eikä mitenkään kauniin näköisesti. Vartaloni tuottaa helposti arpikudosta, jolloin ulkomuotoni arpineen näyttää itselleni rumalta, väärältä sekä vain lihavalta. Miten voin hyväksyä oloani ja ulkomuotoani, kun tuntuu että olen turpoava ja tikittävä aikapommi? Miten voin voida hyvin vartaloni kanssa, jos muutkaan eivät osaa sitä ymmärtää. On todella vaikea yrittää nauttia olostaan ja se on ainut asia mitä kaiken vaikeuden keskelle tahtoisin. Tahto ja halu nauttia minusta. Olla ylpeästi minä.
Eli en ole vielä siinä pisteessä, että voisin tuoda jotain tällä kirjoituksellani, itselleni tai muille. Jotain, jolla hekin jaksaisivat asettua rennosti omaan itseensä ja nauttia. Ainoastaan vain sen, että se prosessi tulee olemaan aivan helvetin pitkä ja täynnä mutkia. Mutta bring it on!
Ensimmäisenä askeleena olisi varmasti tutkiskella itseään niin sisältä kuin ulkoa. Hyväksyä, että minussa on tahra.
Tämä tahra osaa olla ahdistava ja vittumainen suoraan sanoen. Se pilaa vartaloni niin sisältä kuin ulkoa sekä tuottaa paljon kipua, myös henkisesti. Ja joka ikinen päivä se tahra on erilainen. Ja se tuntuu erilaiselta. Joten siksi sitä on varmastikin vaikea hyväksyä ja tuntea oloaan riittäväksi minussa itsessään. Pitääkö sen tahran silti olla aina joka paikassa? Sitä kokeilee kaikki keinot hyväksyä ja tuoda huumorillakin esiin ”hehe, olen vähän vaan se viallisempi versio”, ” tällänen maanantai kappale” ja vitsillä soitin kerran jopa vanhemmilleni ja vaadin saada rahat takaisin, koska minuun on tullut valuvirhe. Silti se tahra pysyy mukana, välillä turhankin räikeänä.
Mutta tietääkö tai välittääkö kukaan siitä tahrasta ennen kuin tuon sen itse esille? Entäs kaikki muut ongelmat jota tahra minussa vaikuttaa? Pitääkö puolisoni minua mitenkään viehetävänä tai kiinnostavana koska ei voi harrastaa seksiä kanssani? Tai voi mutta kenelle se on nautinnollista? Miten sen tahran kanssa elää? No, päivä kerrallaan.
Tuntuu, että tämän tahran hyväksyminen on todella iso juttu, joka on muokannut elämääni, parisuhdettani, ystäväsuhteitani sekä ptkälti tapaa jopa katsoa maailmaa. Mutta halu hyväksyä tahra on iso. Vaikeinta sitä on hyväksyä silloin, kun miettii, että mitä muut ihmiset ajattelevat minun tahrastani. Koska se ei näy kuin vain läskinä, onko se vakavaa? Koska en näytä kipeältä niin onko se totta? Koska jaksan kuirenkin omien rajojeni mukaan tehdä monenlaisia asioita, niin onko minulla oikeus olla väsynyt, kipeä, kiukkuinen ja vain maata? En ole ollut töissä tai koulussa, mutta olen silti saanut tiskit ja pyykit pestyä, niin onko minulla oikeus kertoa olevani sairaana kotona?
Olen juurikin niitä ihmisiä, jotka ensimmäisenä miettivät sitä mitä muut ajattelee. Se on todella uuvuttavaa. Mutta se tapahtuu aivan automaattisesti ja usein jopa niin, etten edes itse huomaa tehneeni tai ajatelleeni niin, mutta toimin sen mukaan kuuitenkin. Se olisikin varmasti seuraavana opettelu listallani, jotta voisin paremmin.
Tunnen kuitenkin päällisin puolin olevani onnellinen usein. Nytkin, vaikka ole johdottanut itseni tähän kidutus laitteeseen rentouttamaan lihaksiani ja laskenut vatsalleni lähes kuuman lämpöpussin. Onko loppujen lopuksi ihmistä, joka ei olisi jollain lailla tyytymätön itseensä? Eikös sekin ajatus jo jonkin verran helpota median ja massan tuomaa taakkaa? Tarviiko sitä olla täydellinen. Vaikka tahrojeni taki tekisi usein mieli luovuttaa, piiloutua tai vain itkeä ja huutaa ettei minusta ole hyötyä kenellekkään, olen ymmärtänyt sen ettei tälläisistä asioista selviä yksin. Ei mistään asiasta selviä yksin!
Siksi meillä aina on joku. Joku joka kulkee takana keräämässä kiukkuisena viskomia palasia itsestäsi, Joku joka vain istumalla viereen tuo varmuutta toiseen ja joku jonka luokse aina mennä tai paikka, joss voit vain mitään ylimääräistä miettimättä olla sinä.
Silloin ei pitäisi olla ankara itselleen, vaan antaa joskus sen alamäenkin iskeä. Lähiaikoina on tuntunut siltä, kuin olisin liian ankara itselleni, ja oma vartalo toimisi ainoastaan muistuttamassa asiasta minulle. Se tuntuu epäreilulta. Koen, että minun on työstettävä nyt paljon, eikä vartaloni anna minun tehdä sitä, jolloin olen umpikujassa kahden itselleni tärkeän asian kanssa. Oman vartalon hyvinvointi, sekä ammatin saavuttaminen. En vain millään pysty ymmärtämään, miksi maailman karman, Taivaan Isän vaiko vain ilkeän sattuma, olisi tuonut minulle opintojeni (ison tärkeän ja monen viikon harjoittelun) sekä vartaloni kaksintaistelun juuri samoille viivoille. Siinä alkaa olla voimat lopussa ja apuvälineet hukassa.
Miten siis olla itselleen lempeämpi? Antaa itselleen päivän lepoa? Sanoa itselleen jotain rauhoittavaa tai kannustavaa? Vaiko vain työntää ajatus pois mielestä ja nauttia sen hetken olosta? Uskon, että jokaiselle löytyy se oma hetkensä ja tapansa. Itse en tiedä omiani vielä, mutta aijon nauttia pienistä asioista.
Kuten vaikka juuri nyt siitä, että tunnen oloni kipujen suhteen mukavaksi, läpöpussi tuntuu rentouttavalta. Laitan mukaan vielä muutaman kuvan, jotka eivät kuvaa mitään sen suurempaa merkitystä kuin stä, että omasta olostani ja tahrastani huolimatta, minä nautin.
Vain pieniä hetkiä tahran kanssa. Pienillä hetkillä tahran kanssa oppii onneksi elämään.