Aurinkoa lumella sekä kliseisiä elämän ohjeita

Mitä kirjoittaa silloin, kun tuntuu, että olisi niin paljon sanottavaa, mutta yhtäkkiä kun istahtaa alas, valmistautuu aukaisemaan itsensä niin pää lyökin tyhjää? Tai mitä kertoa silloin, kun tuntuu että sinulla olisi niin paljon jaettavaa, mutta mitään ei tule ulos. Suu kuivuu ja kieli tarttuu kitalakeen kiinni, eikä sanat muodostukkaan. On ollut, jostain syystä vaikeaa avata itseään hetkeen tänne. Olen sen monta kertaa laittanut itselleni ’to do’- listalle useina päivinä ja viikoinakin peräkkäin, mutta sitten on tullut tyhjä mieli ja kuiva suu. Tätä minä silti tahdon tehdä, jos ei kenenkään muun niin ainakin itseni takia. Mutta välillä tosiaan tuntuu, kuin minusta olisi kasapäin purkautumassa asioita, joita en saisi hallituksi ja tulos olisikin sitten vain epäsiisti kasa sanaoksennusta, joka ei ole loppujen lopuksi mitään.
Mutta tässä minä nyt olen ja kirjoitan.
Elän väsymyksen jälkeistä tulevaa ja olen ollut paljon onnellisempi, kivuton sekä saavuttanut asioita yksi kerrallaan. Silti yksi on vielä saavuttamatta, ja se on koulusta valmistautuminen. Jestas se oli lähellä, mutta muutaman epämukavan tapahtuman myötä harjoitteluni keskeytettiin, juuri muutamaa viikkoa ennen valmistumistani. Pääsiisen jälkeen on taas selvittelyä, siitä miten tämä ikuisuusprojekti saataisiin päätökseen. Olin aluksi siitä hyvin kiukkuinen, mutta enää en tiedä mitä asiasta ajatella. Ainakin on aikaa suunnitella sillä välin lisää häitä (oi kyllä vain, nyt se alkaa!) sekä siivota kotia uudestaan ja uudestaan. On aikaa vielä nauttia hetken kevään alusta, auringosta lumihangella, ja se on yksiä kauneimpia asioita mitä tiedän.

Vielä ennen kuin taas koulu jatkuu, on aikaa oppia tuntemaan tätä ns ”uutta minää” joka kävi aika paljon läpi asioita sairaalassa, ja olen erittäin onnellinen, tästä kivuttomuudesta. Se tuska mitä elin silloin, oli todella uuvuttavaa. Nyt ollaan taas kuin uudesti syntynyt ja energiaa riittää.Ei tämä matka Endometrioosin kanssa silti ohi vielä ole todellakaan. Joudun edelleen käyttämään paljon lääkkeitä, jotta kipuni ja lantion alueen lihaksiston krampit pysyisivät hallinnassa. Nyt myös endometrioosiin tarkoitettua lääkitystäni joudutaan muuttamaan sekä hieman vahvistamaan, jotta saataisiin tahdottu tulos vartalossani; eli ei kuukautisia ollenkaan koko lääkityshoidon aikana. Tällä pyritään siihen, ettei endometrioosini saa mistään ns ylimääräista Estrogeeniä ja ala uudestaan kasvamaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta olen ollut lähes täysin kivuton, saanut tosiaan paljon enemmän energiaa ja nauttinut suuresti enemmän arjesta kuin aikaisemmin!
Välillä lääke muutokset tai uudet kokeilut todella vievät voimat ja savat todella heikkoon kuntoon. Viimeisin kokeilu sai minut oksentamaan lähes koko viikonlopun, vapisemaan ja oli todella tokkurainen olo sek olin lähes jatkuvasti unessa. Eli ei siis niin ihana kokeilu ja päätin sen samantien omin päin, minkä koin tarpeelliseksi. Tälläistä ei tosn saisi tehdä ilman lääkärin lupaa. Aikaa tosin siinäkin meni että oma parempi vointi palautui, mutta onneksi vain muutama päivä. Haaveilen todella ajasta, kun ei tarvisi syödä yhden yhtäkään lääkettä. Joskus pelkästään näiden lääkkeiden olemassa olo kuvottaa, mutta muistan sitten, että niillä jaksan paremmin. Mutta en ole onneksi linkitetty niihin täysin koko elämäkseni.

Eli niin, mitä sitä kirjoittaa kun ei tiedä edes mistä aloittaa?

Tiedä, tuliko tästä jotain aivan järkyttävää, vaiko ei. Myönnän että ajatukseni ovat todella tänään harhailleet, ja olen ollut varmastikin hyvin sekava tässä julkaisussa. En tiedä onko tähän juuri ”Tätä minä olen” oikein sanottu, mutta myös mieleni on ollut yhtä isoa myrskä lähiaikoina. Olen käynyt läpi miljoona eri tunnetta läpi varmastikin joka päivä ja en tiedä oikein tällä hetkellä, mistä saada sellaisen narun, joka pitäisi minua tasaisesti pystyssä loppuun asti. Ja lopulla tarkoitan lähinnä omaa ajatus myrskyäni sekä sitä, että vielä minusta saataisiin se Lähihoitaja ulos koulusta. Nautin ja rakastan tätä ammattia, en ole ammattilainen, mutta niinkuin yksi todella ihana hoitaja joskus minulle kertoi, että vielä 25-vuoden jälkeen tätä työtä tehden ei hän itsekään koe olevansa valmis. Aina oppii uutta ja joka päivä on aina uusi ja omanlaisensa. Mutta niin, jää nähtäväksi, millainen ikuisuusprojetki kouluni tulee olemaan, koska jollain hullulla karmalla tai ”tuurilla”, joka ikisessä harjoittelu jaksossani on tapahtunut jotain, mikä alkaa tällä hetkellä vain naurattamaan. Ei ollut montaa päivää tästä kun harjoitteluni keskeytettiin kun anopin luona naureskelin, että jotain vielä tulee tapahtmaan että en valmistu. Olisi varmaan kannattanut naureskella asialle hiljaa itsekseni, näin jälkeenpäin ajatellen. Tällä hetkellä hyvä uutinen on se, että vaikka olenkin nyt ilman harjoittelu paikkaa, ei minun tarvi yksin kotona nyt aivan joka päivä istuskella, vaan teen tarvttaessa vanhaan tuttuun ja ihanaan työpaikkaan keikkaa. 

Niin kliseistä kuin se itsestäni on, on oikeasti vain pakotettava itsensä siihen, että elää päivän kerrallaan. Sekin tuntuu minusta joltain suureman voiman vitsiltä, joka olisi sen juuri tälläisen ns kontrillifriikin/ perfektionistin ja suunnittelijan elämään istuttanut. Ei ole oikein vaihtoehtoja kuin vain päivä kerrallan. Joinain päivinä vihaan tuota lausetta ylikaiken, se saa sisällä oikein raivon kumpuamaan. En minä ole ihminen joka elää van päivä kerrallaan! Olen aina tehyt jonkinlaisen suunnitelman mitä kohti kulkea, mutta välillä tuntuu, että tämän sairauden kanssa ei ole muuta mahdollisuutta kuin aina ja aina vain päivä kerrallaan. Kyllä sillä elää, jos vain oppisi siihen. Mutta sitä tässä sitten harjoitellaan. 
Tämä päivä: Sain vihdoin yhden kynnyksen ylitettyä ja avatua utseäni tänne, teille. Siivoan ja otan aika varmasti päviäunet samalla kun odottelen Miiroa kotiin. Pyärittelen päässäni kaikenlaista häihin liittyvää, tai sitten olisin sisustamassa tätä meidän kaksiotamme miljoonatta kertaa kaikin eri tavoin. Eli otan rauhallisesti 🙂

Mutta siirryttäisiinkö hieman iloisempaan aiheeseen? Minusta tulee ensivuonna Rouva Lintonen! Kuulostaa todella uskomattomalta ja häiden suunnittelu on aika vauhdissa tietenkin omassa päässäni ja aloin jo viimevuonna askartelemaan Save The Date-kortteja, joka on aika uusia asia rantautuneena suomeen eikä sitä moni käytä. Tämä siis tuonut hieman hämmennystä meidän molempien lähipiirissä kun kukaan ei oikein ole ymmärtänyt tämän tarkoitusta, mutta eipä se silti minua ole pysäyttänyt. Saatte hieman kuvaa nyt niistä korteista, ihan kaikki kutsuvieraat eivät ole näitä saanut, mutta antaa mennä vaan!






Jos olisin ollut hieman viisaampi, olisin tuon tekstin printannut hieman suurmmaksi tuolle ruskealle paperille, niin ei suurennuslasilla tarvisi sitä lukea, mutta eipä näissäkään kaikki voi aivan nappiin mennä 🙂
On sitä jo hieman koe koristeita laitettu kiinasta tilaukseen ja hiusten kasvattaminen on kovassa prosessissa (jos meikäläisen lyhyt pinna vaan sitä kestäisi), häihin rahaa yritetään saada kasaan, kirkko varattu ja jo hieman tietoa millaista juhlaa sitten tahdotaan viettää. Toiveena olisi Jurvassa ns puutarha/ulkokesähäät, mutta se voi olla vain haavetta. Kuitenkin, yksi asia mikä pitää mielen ylhäällä välillä kaikesta muusta sekamelskasta on nämä häät, tuli niistä mitä tahansa <3 Onneksi on vielä hyvin aikaa suunnitella! Pidän varmastikin jatkossa häistä erillisiä julkaisuja, mutta tässä hetkellisen radiohiljaisuuden myötä ryöppyän taas vaikka ja mitä itsestäni ulos.

Päivä kerrallaan!

PS: Oikolukijani nukahti kesken kaiken, joten jos täällä on paljon virheitä niin palautetta kehiin! 

<3