Haista kroppa vittu.

Haista vittu.

En yksinkertaisesti tiedä, mitä muuta voisin tässä sanoa. Olen sunnuntaista asti maannut sairaalassa, aivan tolkuttoman kovissa kivuissa ja lääkäreiden kanssa puhuminen tuntuu välillä siltä kun puhuisi seinille.

Koin aivan varmasti elämäni kovinta kipua tänään. Kävelin sairaalan osaston käytävällä hyvin hissukseen, kun ei oikein jalat kantaneet ja kivut oli todella kovat. Vitutuksen määrän ja suomalaisen sisun avulla sain käytävää käveltyä hiukkasen aina edestakaisin kunnes olin katsomassa jo lattiaa, huutaen kivusta tajunnanmenetyksen rajamailla..

Ongelmanani on lantiopohjan lihakset tällä kertaa (mitä luultavammin), jotka ovat niin kovassa krampissa, että on pissaamis ”kyky” kadonnut ja jalat lähtee välillä alta. Tästä syystä siis kestokatetri vielä huomiseen (jee pissaan pussiin, hihi).

Noh, sain siis niin kovan krampin osaston käytävällä ,että minut jouduttiin viemään kantaen takaisin sänkyyn, jossa kipulääkettä lihakseen ja lämpöpusseja joka paikkaan rentouttamaan edes vähän tätä spasmia ja TENS-stimulaattori selässä täysille. Onneksi se siitä alkoi helpottamaan, mutta uudestaan en samaa tahtoisi kokea.

Olen ollut nyt lähiaikoina ”hurjan” kiireinen ja siksi en ole blogiin mitään päivittänyt, mutta nyt siihen tulee toivottavasti muutos 🙂 Vaikkakin olen aika yksityinen ihminen, niin tämän sairauden myötä olen sen itsestäni oppinut etten tätä aio piilotella vaan tuoda esille tätä elämää, millaista on elää kroonisen sairauden kanssa. Samalla siinä rinnalla kerron myös muun fyysisten vaikeuksien kuten rakko- ja suolisto-ongelmien sekä vulvodyniaa. 

Eli. Blogin otsikko on aika raju, mutta niin on nyt kirjoittajan olotilakin. Makaan sairaalassa, en saa unta, olen hieman peloissani, henkisesti uupunut ja mielessä pyörii ajatuksia siitä, kuinka nopeasti sitä oikeasti menettääkään hallinnan omaan vartaloonsa. Minulla ei ole tällä hetkellä mitään sananvaltaa vartaloni toimintaan ja minun itseni on sitä hyvin vaikea välillä hyväksyä. Ei ole aikajanaa, koska jokin lääke tai muu toimenpide saisi tämän loppumaan ja sen jälkeen askel kerrallaan arjen palautumaan. Ja tämä on riistänyt minun kärsivällisyyttäni. Ihmisenä, jolle aina jonkinlainen suunnitelma, jota kohti asettaa tavoitteita tuntee henkisesti olonsa hyvin heikoksi. 

Sitä tutkailee ja miettii omaa vartaloaan. Kuuntelee ja koskee, odottaen merkkiä siitä että nyt saa taas hengittää. Vai koska taas jokin romahtaa.

Nämä sairaudet joita omaan (sairaus), eivät ole milläänlailla vaarallisia, mutta hyvin paljon elämääni vaikuttava. Se vie niin henkistä kuin fyysistä voimaa, sekä kykyä suoriutua arjen askareista. Tälläkin hetkellä oma mieleni taistelee vastaan mahdollisuutta siitä, että ehkä kehoni oikeasti tietää mitä tarvii ja hakee. Tällä hetkellä se on apu motä tarvin on ammattilaisilta niin lääkkein kuin sairaalavuotein.

En voi kyllä silti kieltää, etteikö grilliruoka olisi kummitellut jo useamman päivän päässä, nam.

Olen täällä taas oksentanut ajatuksiani yön pienillä tunneilla, mutta lisäsin muutaman kuvan mukaaan, enjoy!