Kuuraa, aurinkoa ja rakkautta.

 

 

Viime kirjoitukseni ovat olleet aika sairaala täyteisiä ja oman itsensä kritisointia, mutta tahdon jakaa myös tätä, kun on joskus hyviäkin aikoja. Olen kotiutunut viime tiistaina sairaalasta kotiin, jossa vietin yliviikon kivun hoidossa. Jatkuvista kipulääke kokeiluista ja lääkenostoista huolimatta, ei osattu löytää syytä sille, miksi huusin kivusta ja  menetin tajuntani. Loppuviikoa myöten alettiin sitten hieman rajumpiin kokeiluihin ja minulle tehtiin kaksi Pudendaalipuudutusta, sekä sain lääkkeikseni kahta eri lihasrelaksanttia, joka alkoi toimimaan. Eli kipujen suurimmaksi syyksi löytyi todella kovat lantionpohjan lihas krampit sekä spasmit, jotka pahimmillaan esti liikkumisen, virtsaamisen sekä myös suolen toiminnan (tämä myös painoi lisää kipeitä hermostoja lantion pohjassa). Pudendaalipuudute* kokemukset olivat kamalimpia, joita olen koskaan joutunut kokemaan, mutta se antoi osviittaa siitä, mikä oli vikana ja lähete on tämän jälkeen lähtenyt uudestaan Fysioterapiaan sekä Kipupoliklinikalle, jossa varmastikin keskustellaan Neuromodulaatiosta. Mutta näistä asioista voin kertoa lisää , jos ja kun ne tulevat ajankohtaisiksi. 

Takana siis yksi henkisesti, sekä fyysisesti rankimpia viikkoja, joita olen koskaan joutunut käymään läpi.Viikon toimenpiteiden seuraukset vaikuttavat vieläkin aika vahvasti arkeeni. Sain todella suuriä lääkemuutokisa, erilaisia lihasrelaksantteja, sekä kipulääkkeitä, joista minulle on muodostunut todella inhoittavia sivuvaikutuksia( mm, Näköharhoja, Vapinaa, Suunkuivumista, Muistikatkoksia ”sähköisku” tuntemuksia, sekä välillä on vaikea löytää oikeita sanoja). Onneksi lääkkeistä tuntuu olevan apua, ja näiden kaikkien oireiden pitäisi kestää niin kauan, kunnes vartaloni tottuu taas uusiin lääkemääriin. Ja tietenkin hankin itselleni samankaltaisen TENS-laitteen, joka sairaalassakin oli käytössä. 

Mutta!

Olemme eilen puolisoni kanssa saapuneet aika myöhään illalla Etelä-Pohjanmaalle viettämään hieman pidennettyä viikonloppua. Ja mikä voisi olla parepi, kuin mökki, jossa saisi itseään vielä keräiltyä ja korjailtua!

Mitä kauemmaksi ajoimme pirkanmaalta, sitä kylmemmäksi lämpötila ulkona muuttui ja illalla paikanpäälle saapuessamme oli ulkona jo -3 astetta. Sisällä talossa oli tooodella kylmä, vaikka laitoimme ilman lämpöpumppuihin lisää tehoa, ei se auttanut tilannetta kun menimme nukkumaan. Itse palelen niin herkästi, että olin varustautunut yöllä kaksilla villasukilla, paksuilla trikoohousuilla, pitkähihaisella ja hupparilla sekä kaiken huipuksi makasin vielä kahden peiton alla. No, sillä pärjäsi! ​

 

 

Olen voinut yllättävänkin hyvin, tunnen olevani energisempi, vaikka kivut tietenkin vaivaavat, eikä olo ja jaksaminen ole milläänlailla täydessä kuosissa. Silti olo alkaa olla optimismisempi. Välillä silti iskee mieleen kuin salama kirkkaalta taivaalta se, kuinka rikki vielä olen ja että edessä oikeasti on pitkä kuntoutumis prosessi. Se saa olon lamaantumaan ja masentuneeksi, eikä sitä vyöryvää tunnetta saa pysähtymään. Se valtaa joka ikisen kohdan ja solun vartalosta ja musertaa. Miksi oman mielen ja kehon on vaikea hyväksyä sitä, että toimiakseen taas paremmin tarvitaan lepoa, kuntoutusta ja toivoa. Toki tällä keholla ja mielellä on hyvin kärsimätön luonne ja sinkoileva halu toteuttaa omaa maailmaansa ja päästä jatkuvasti eteenpäin, ihan vaan jo arki askareissani.

Todella kovana iskuna tunsin lääkkeiden vieroitusoireet, sekä fyysisen että henkisen väsymyksen vaihtaessani petivaatteita sänkyyn. Kaaduin välillä sängylle ja pidättelin itkuani useaan otteeseen. Jatkoin taas sängyn laittamista, kunnes taas iski sävähdys hartioista suoraan käsiin, sekä tunsin vapinan ja väsymyksen, jolloin en enää jaksanut. Oli pakko soittaa ystävälle ja purkaa oloaan. Se helpotti hetkeksi, ja taas itkun tullessa soitin isälleni, joka valoi taas uskoa siihen, että ei mene montaa viikoa kun olo helpottuu. Joten sivuoireiden kanssa eläminen on ollut rankkaa.

 

 

 

Nyt kuitenkin olen koko päivän hymyillyt. Tuntenut oloni juuri nyt onnelliseksi, rauhalliseksi ja ahdistukseni omaan vartaloon rauhoittuneen. Tunnen jopa rakkautta itseäni kohtaan juuri nyt. Kova rakkauden tunne on myös puolisooni, joka on todella tukenut minua parhaansa mukaan. Onneksi löytyy muitakin, jotka käyvät samaa läpi ja se vasta onkin ihanaa. Saan rakasta vartaloani, haluan rakastaa sitä ja haluan että mutkin rakastaa. Se ei ole kanis, ei malliainesta, siinä on arpea ja lisäkiloja sekä monia muitakin vikoja. Mutta se on kuitenkin minun. Ihan kokonaan ja ihan loppuun kulutetuksi asti. Ja joka päivä, käyn silti kamppailua siitä, että rakastanko vartaloani vai en. Totuus on, että sairauden myötä olen todella usein vihannut oloani omassa vartalossani ja ollut todella väsynyt siihen, mutta sitten parempana päivänä taas arvostanut kaikkia jälkiä itsessäni. Se kertoo taas yhdestä taistelusta, jonka minä voitin. Joten nyt tänä viikonloppuna olen päättänyt olla täynnä rakkautta, nauttia auringosta ja syksyn tuomasta aamuhuurteesta.

Minä hymyilen tänään!

 

( *  http://www.bebesinfo.fi/sivu.php?artikkeli_id=196  )