En tiedä, olenko koskaan elämässäni ollut näin väsynyt.

Viimeisimmästä julkaisusta on jonkin verran aikaa, ja aivan syystäkin. Paljon on mahtunut tähän väliin, ja haluni kirjoittaa uutta blogi kirjoitusta on ollut tällä aika välillä suuri, mutta en koskaan löytänyt sanoja.

Olen käynyt läpi isoja voimien taisteluita kivun kanssa useiden viikkojen ajan, itkenyt niin paljon että silmät tuntuivat olevan jatkuvasti turvoksissa, käynyt isoja keskusteluita jaksamisesta ja työn tekemisestä sekä koulun loppuun saamisesta, kokenut valtavaa pettymystä ja raivoa itseäni kohtaan sekä viimeisimpänä uuden leikkauksen. Ja olen aivan poikki. 

Koen kuitenkin voivani nyt paremmin kuin viime vuonna. Kävin läpi uuden endometrioosi leikkauksen tähystämällä, jossa endometrioosin määrä,  sekä leviäminen ympäriinsä oli niin minulle, kuin lääkärillekin iso yllätys. Leikkaus kesti pitkään ja oli ollut tekemistä. Tässä siis syy kaikelle sille kivulle ja voimattomuudelle, josta viime vuonna kärsin. Suurin osa kivuista on tuntunut lähteneen leikkauksen ansiosta pois, mutta toipumien on ollut todella rankkaa. Toipumisen hankaluutta on helpottanut se, että olen saanut olla jatkuvassa hoidossa ja avunpiirissä jo useamman viikon. Olen siis kulkenut sairaalan vuode osaston sekä yleispsykiatrisen osaston väliä alkuvuodesta saakka. 

Täällä yspillä (yleispsykiatrian osasto) olen ollut kivun hoidossa, sekä lääkitystäni on yritetty saada sellaiseen kuntoon, että pääsisin takaisin normaaliin arkeen ja jaksaisin paremmin ilman liiallisia kipuja. Mutta leikkauksen jälkeen tästä osastolla olosta on ollut paljon enemmän apua muullakin tapaa. Kuten tuolla aikaisemmin kerroin, että toipuminen on ollut vaikeaa, niin sitä se on ihan oikeastikin ollut. Fyysinen voimattomuus sekä inho omaa vartaloa kohtaan on ollut isona ongelmana, sekä se, että jatkuvasti asetan itselleni liian suuria tavoitteita leikauksesta toipumisen suhteen. Tarvitsin lähes jokaisen hoitajan, osaston lääkärin, opettajani sekä läheisteni kertovan minulle, että on ihan okei, ettei vielä jaksa tai pysty tekemään tiettyjä asioita viikon jälkeen leikkauksesta, ja että tarvitsen luultavammin vielä lisää sairaslomaa, saadakseni käsiteltyä kaiken. Ja totta se oli. Tarvitsin vielä aikaa. Tämän ymmärrettyäni alkoi julmat ajatukset omasta vartalostani ja sairaudestani vain yltymään ja olin vihainen siitä, kuinka laajasti tämä minuun ja elämääni vaikutti. Samalla on nyt sitten vaivannut ajoittaiset ahdistukset ja pelot tulevaisuudesta sekä nyt jatkuva väsymys.

”Tulenkohan koskaan saamaan minkäänlaista otetta omasta vartalostani?”

”Tuleeko tämä vartalo nyt aina tuntumaan tältä?”

”Tarvitseekohan minun aina syödä näin paljon lääkkeitä?”

”Eikö tämä annan minun ikinä olla rauhassa?”

Leikkauksesta on kohta kulunut kaksi viikkoa. Hain lisää sairaslomaa ja vielä yhden viikon majailen täällä yspillä, jossa saan tarvittavaa apua. Vaikka osaan nyt hieman armahtaa itseäni, niin ei se vie pois tätä ahdistusta ja väsymystä joka minua vaivaa. Mietin paljon viime vuoden sairaalassa käyntejäni ja sitä, kuinka hankalaa oli saada apua kipuihin taikka siihen, että minua olisi hoidettu oikein, enkä olisi vain joutunut syömään enemmän lääkkeitä. Olin lähellä menettää täysin uskon itseeni ja vartaloni tuntemuksiin, sekä pelkäsin aivan hurjan paljon sitä, että kaikki tämä olisikin ollut vain mieleni tekemää pilaa, enkä oikeasti olisi ollut niin sairas. Hullultahan se kuulostaa, mutta pelkäsin tosissani ettei minua uskota tai olen ”hullu”. Onneksi luotin vielä silti itseeni edes sen verran, että jaksoin sinnikkäästi hakea apua. Nyt kun saan vielä viettää sairaslomaa, en enää yhtään ihmettele kun katsoo taaksepäin, miksi olen niin väsynyt. Edessä on vielä kuitenkin töitä tehtävänä itseni kanssa, jotta osaisin löytää jonkinlaista tasapainoa omien tunteiden ja ajatusten kanssa. On myös vielä kerättävä fyysisesti enemmän voimaa lepäämällä, jotta saan koulun loppuun ja alan etsiä työpaikkaa. Vaikka päivät tuntuvat usein vielä vaikeilta, olen tyytyväinen siihen, etten luovuttanut itseni suhteen. Olen jopa ylpeä itsestäni siitä, kuinka paljon jaksoin ja ylpeä siitä, että en ole aikeissakaan luovuttaa.

Vaikka aina ei itsestä siltä tunnukkaan, niin kyllä minä jaksan ja selviän, enkä minä onneksi ole yksin.