Askel eteen ja kolme(kymmentä) taakse.
Taaaas sitä tuli vietettyä lähes viikko sairaalassa. Vitsikkäästi mietin mielessäni, että kuinka voisi hakea kanta-asiakas korttia Tayssiin.
Sitä niin vihasi oloaan olla sairaalassa. Kipu tuntui välillä niin sietämättömältä, että en enää oikeasti ollut varma, miten henkinen hyvinvointini jaksaisi siellä. Pelottavan lähellä jaksamisen loppumisen kanssa kyllä mentiin. Hieman jopa jännityksellä pelkäsin mustalla huumorilla heiteltyjä kommentteja, joilla nauratin sairaanhoitajia yön pikkutunneilla. Vaikka en kokenut minkäänlaista pakottavaa halua satuttaa itseäni, niin kivun ja ahdistuksen keskellä kerran kyllä mietin, kuinka voisin haarukalla hakata itseäni reiteen. Ja tämä vain, koska ylipäätään koko tilanne vitutti aivan suunnattomasti.
Makasin viisi päivää yksin huoneessa, jossa oli vain yksi sänky ja oma vessa. Kuin kyseessä olisi sviitti ihan vain näin sairaalle ihmiselle, heko heko. Olin naistentautien osaston sijaan synnytysvuodeosastolla, joka oli kuin märkä rätti päin kasvojani. Olin tämän perkeleen sairauden aiheuttamien kuukatiskipujen takia hakeutunut päivystykseen, hakemaan apua itkien ja minut siirrettiin osastolle, joka omasta mielestäni kuhisi vatsat pystyssä kulkevia naisia. (Minulla ei ole mitään raskautta vastaan, päin vastoin, se on todella ihana ja kaunis asia). Osastolla oleminen tuntui siksi pahalta, kun tiesin sairastavani sairautta, joka heikentää mahdollisuuksiani niin kauniiseen asiaan, kuin raskaus ja oma lapsi. Tuntui toisin sanoen inhottavalta olla siellä, vaikkakaan en varsinaista lapsettoman leimaa kanna. (Emme vain ole vielä päässeet siihen asti suhteessamme mieheni kanssa, että lasta yrittäisimme). Luultavasti kamala oloni johtui myös kalvavasta kateudesta heidän hedelmällistä tilaansa kohden kun tuntui siltä, että oma kohtuni yrittää tappaa minut.
Olin siis toisaalta tyytyväinen omaan pieneen suljettuun tilaani, mutta koin oloni siellä silti välillä suunnattoman ahdistuneeksi ja haluni kaivautua ulos omasta vartalostani vain kasvoi. Mietin usein iltaisin kirjoittavani uutta blogi-postausta, mutta sitten pohdin, että miksi tekisin niin, jos tekstini on niin synkkää, että sitä ei kukaan tahdo lukea. En minä osannut rakastaa itseäni sairaalassa ollessani, enkä tuntenut oloani vahvaksi millään tapaa.
”Oot sää kyllä aika sissi!”, ”Sä oot kyllä tosi vahva nainen ja ihailen kyllä kuinka hyvin jaksat”, ”Muista mitä sanoin, sä oot aivan mahtava nainen ja sun pitää jaksaa myös uskoa itse siihen”, ”Sä oot selvinny tästä kaikesta tosi hyvin ja pystyt siihen kyllä jatkossakin”
Sain aivan mahtavia, ihania ja voimaa antavia kommentteja sairaanhoitajilta, jotka jäivät kyseiseltä viikolta mieleen. Rohkaisevimmat kaikista olivat kuitenkin oman puolisoni sanat ; ” Sä oot mulle vähän niinku esimerkkinä, kun sä jaksat vaikka ja mitä kaiken tälläsen paskan keskellä, niin se auttaa itteenikin jaksamaan”.
Vaikka olo oli aivan täysin muuta, kuin mitä kannustukset minusta kertoivat, minä selvisin. Toki ihan vielä en ole kuivilla vesillä, mutta sairasloman päätyttyä pääsen taas jatkamaan työtä, josta nautin ja jatkamaan opintojani! Pienin askelin eteenpäin.
Pienilläkin kehuilla ja kannustuksilla on voimaa! On hienoa huomata, kuinka olosta huolimatta oma mieli imee kaiken kehun säilöön. Niitä tutkiskelee sitten myöhemmin, kun oma jaksaminen sallii nauttia kehuista. Väsymyksestä ja itkusta huolimatta se lämmittää. Ja sitä yhtä positiivista juttua käy läpi mielessään useita kertoja.
Minä olen vahva nainen. Minä jaksan.
Mutta kuinka paljon sitä lopulta jaksaa? Voin rehellisesti kertoa, että en kovinkaan usein saa itseäni ajattelemaan itsestäni vastaavasti. On henkisesti, jopa fyysisesti vaikeaa luottaa itseensä ja omaan jaksamiseensa.
Meidän mielessämme käy niin paljon asioista ja ajatuksia, joista pystymme itse havaitsemaan ehkä murto-osan. Myös monet asiat omassa toiminnassamme ja ajatuksissamme ovat jo kauan sitten itse opittuja asioita, joita teemme jopa täysin huomaamattamme. Joten se, että kertoisi itselleen olevansa vahva, jaksavansa, olevansa kaunis ja kaiken kuran läpikäymisen arvoinen, on asia, jota meidän täytyy tietoisesti opetella. Se vaatii aikaa eikä se ole helppoa. Mutta olisiko jokin asia, joka on kaiken vaivan arvoinen, helppoa? No, okei aika kliseistä, mutta totta.
Minä olen jatkuvasti muuttuva ja kehittyvä prosessi niin ulkoa ja sisältä. Sotkuinen projekti, josta ei edes itse näe kaikkia muutoksen vaiheita. Joskus itsestä tuntuu, että muutos on askel eteen ja kolme(kymmentä) taakse.
Psalmi 139: 16 ” Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.”
[Fressinä aloitettu viikon sairasloma, takana vain muutama tunti unta kipujen takia ja nekin nukuin vahingossa sohvalla. Mutta tältä näyttää sairaalasta kuntoutuminen. Ps. Kainalossa roikkuu TNS-laitteen nauha, kone hurisee lähes koko ajan päällä auttamassa kipuihin.]
