Oma rakas kissamme.
Kesä oli ihanan pitkä ja kuuma. Lapsilla oli hauskaa leikkiä vesileikkejä nurmikolla. Iltaisin oli mukava mennä nukkumaan, kun ei tarvinnutkaan laittaa peittoa ihan korviin asti. Toisaalta oli niin kuuma, ettei pystynyt nukkumaan ollenkaan. No toisaalta kesä meni taas niin hirveän nopeasti ohi. Ei kerennyt tekemään oikein mitään ja kaikkea olisi taas pitänyt tehdä. Kissa pyöri ympärillä aina silloin kun kävi kotona kääntymässä, muuten oli koko kesän ulkona. Ihan ymmärrettävää. Sitten yhtenä iltana kissa ei vain tullukaan kotiin. Ei vaikka kuinka yritin huhuilla. Huhuilinkin monta iltaa ja moneen otteeseen, ei vaan kuulunut, ei näkynyt. Samaan aikaan ystäväni oli facebookkiin laittanut kuvia kissanpennuista ja minua niin harmitti. Harmitti koska omamme oli kadonnut mysteerisesti enkä tiennyt missä katti matikainen oli. Sen verran tiedostin jo, ettei kisumme palaa enään koskaan kotiin .
Kissamme, Venla oli sellainen pieni kokoinen leikattu narttu. Oikein pehmeä ja suloinen. Ihan perus maatiaiskatti. Mustavalkoinen. Muistan ikuisesti kun Häntä olimme hakemassa meille toisesta perheestä. Siellä hän oli ollut erittäin arka ja piilottelvainen. Sainkin oikein kunnolla repiä pikku kisun ulos silloisen emännän vaatekaapista. Silloinen perhe joutui kisusta luopumaan allergian takia ja hän oli sitä ennenkin vaihtanut perhettä jo pariin kertaan. Taisi olla niitä niin inhottavia kesäkissoja alus perin. Sain kissan mukana paljon tavaraa, hiekkalaatikon ruokakupit kiipeilytelineen ja leluja. Kiipeilytelineen alla oli semmoinen kisulle sopiva pesä. Meille tullessaan kisu oli todella arka. Kyyhötti siinä omassa pesässään n. kolmisen viikkoa käyden öisin syömässä ja juomassa ja laatikolla tarpeillaan. Jossain vaiheessa kuitenkin uskalsi tulla esiin ja tajusikin, ettei me kamalia häntä kohtaan oltu. Kovia rapsutuksia kaipaili kovin. Ei hirveän usein. Kun katti oli kotiutunut meille kunnolla aloimme päästää häntä ulos. Tuli aina kutsusta takaisin. Joka ilta kuuden vuoden ajan. Oli meidän perheen jäsen, jota rakastettiin ja jota välillä hemmoteltiin piloille. Kerren ei kissa kutsuista huolimatta tullutkaan kotiin, joten lähdimme etsimään häntä. Naapurissa on iso viljasiilo, mihin kisu oli pudonnut. Löysimme hänet, sillä kertaa. Nyt kesällä kisu hävisi taas. Kutsuttiin, etsittiin, haettiin, huhultiin. Kissaa ei missään. Muutamana iltana kävilin pitempiä eissuja ja huhuilin kisua. Kissaa ei missään. Jostain syystä mieleni teki vetää kumisaappat jalkaan ja lähteä omalle pellolle tutkimaan. Aikani tutkittuani löysin kissan pannan yksinään makaamasta sellaisen pikku polun keskeltä. Silloin iski paniikki. Vapisin ja tärisin. Sanoja ei tullut suusta ulos. Vähän matkan päässä oli muutma karva tupsukka musta valkoisia karvoja. Joku kettu tai muu yön saalistaja oli meidän kisun vienyt. Kerroin lapsille. Kauheaa.
Onhan toki elämässä kamalampiakin asioita kun yhden kissan menettäminen. Silloin se vain oli minulle ainoa ja pinnalla oleva asia. Sytytimme lapsien kanssa kynttilöitä ja pidimme pienimuistoisen muistotilaisuuden Venlalle. Vielä tänäkin päivänä tulee aika ajoin hetkiä jolloin alkaa itkettää ja harmittaa kovasti rakkaan lemmikkimme pois menon johdosta. Lapsiakin harmittaa.
En ole aikaisemmin pystynyt kirjoittamaan tätä tarinaa, tai oikeastaan halunnut. Nytkin kyynel noro vierii poskeani pitkin.
Oma Venlamme, tulet aina olemaan sydämissämme ja muistoissamme. Kiitos ja hyvää matkaa.