Napanuorassa

Kumma juttu, kuinka miehelle ei (useimmiten) tuota minkäänlaista ongelmaa nipsasta napanuora poikki, kun vauva syntyy. Kun äidin pitäisi myöhemmässä vaiheessa nipsasta oma henkinen napanuoransa tuohon kovaa vauhtia pieneksi pojaksi kasvavaan vauvaan, onkin se hurjan paljon vaikeampaa. Puhun siis jälleen kerran imetyksen lopettamisesta.

Vaikka imetys oli ajoittain oikea viha-rakkaussuhde ja itkua tuli väännettyä rintaraivareiden hetkinä, niin nyt, kun oikeasti vieroittamista voisi pikkuhiljaa aloitella, on kynnys yllättävän suuri. Kun kyse ei olekaan enää ”pakosta” eikä lapsen ravinnon määrä ole riippuvainen meijerituotannosta, imetyksestä on yhtäkkiä tullutkin suurimmaksi osaksi positiivinen hetki. Tätä en olisi ikinä voinut vielä raskausaikana kuvitellakaan.

Unisena ja tuhisevana maitoa tankkaava vauva on yksinkertaisesti huumaava. Ehkä siksi, kun näinä harvoina väsyneinä hetkinä tulee hetkeksi takaisin se pieni vastasyntynyt toukka, joka aikoinaan mullisti koko elämän. Kun kohta nämä uniset syötöt lopetetaan, (tai siis yritetään lopettaa, turha tässä vielä kehuskella), niin se viimeinenkin napanuora pikkuvauvaani katkeaa. Tilalla tosin on ihana ja valloittava pieni taaperoksi kasvava poika, joka oppii kokoajan uusia ja ihmeellisiä taitoja.

Ja tämähän on vasta alkusoittoa. Edessä on vielä haikeat ajat, kun reppu selässä kouluunkin joskus talsitaan. Sinne asti ei minkäänlainen napanuora yllä, vaikka kuinka venyttelisi.

[Hurmosmamma]