Voi rakas.

Hufvudstadsbladet sen aikoinaan sanoi: lähde, jotta voit tulla takaisin. Maatajärisyttävän viisaita sanoja päivälehdeltä.

Mikään ei nimittäin voita niitä ihania kuolapusuja, joita saa osakseen kun nostaa pienen lapsensa syliin peuhaamaan lyhyen erossaolon jälkeen. Vaikka toinen käsi tarraisikin tiukasti nykien jo valmiiksi imetyksestä harvenevaan tukkaan ja ne ainoat alahampaat porautuisivat poskeen. Näitä ei (melkein) edes tunne, kun koko sielu, mieli ja ruumis ovat rakkaudesta soikeana kuin tuo pussaava kuolainen suu.

Tai sitten se haituvainen pää, joka porautuu syvälle paidan rinnuksiin niin, että hiukset kutittavat nenää. Se nuuskutus, kun lapsi vetää sisään äitinsä tuoksua kuin pahinkin imppaaja tietäen, että maitoa on vielä digestiivinä ruokalistalla luvassa. Siinä ei paljoa hammastahna- tai ruokatahrat omilla juhlavaatteilla haittaa, kun niiden lähde on se sama ihanasti ammottava kuola-aukko.

Tekisi mieli sanoa, että pitäisi lähteä useammin, mutta todellisuudessa on kyllä entistä vaikeampi lähteä sitäkään vähää. Paitsi kun ensi kerran kutsu käy iltaa viettämään upeassa naisseurassa.

[Hurmosmamma], joka kirjottaessaan tätä nautti illan ensimmäisen ja ansaitun viinilasillisen Tirpan mentyä hyvillä mielin unille. Voittajafiilis.