S’il vous plaît

Tässä kun on haistellut ilmaa ympärillään taas viime päivinä, niin tuntuu, että ajan henki on ihannoida kaikkea ranskalaista. Varsinkin sitä lasten kasvatusta. Se vasta onkin jotain se.

Lasten kuuluu ehdottomasti käyttäytyä hyvin ruokapöydässä ja syödä ennakkoluulottomasti kaikkea. Lasten ei myöskään pidä riehua liikaa. Eikä muutenkaan pitää kovaa ääntä. Oikeastaan niiden pitää olla äänettömiä, hajuttomia ja mauttomia. Ja niiden pitää pystyä viihdyttää itseään yhdellä kävyllä vähintäänkin sen 4h, kun aikuiset istuvat illallisella.

Ja tuota sitten kutsutaan suureen ääneen ranskalaiseksi tavaksi kasvattaa lapsia, ja se itsessään tekee siitä hienoa.

Eipä sinänsä, kyllähän hyvin käyttäytyvät lapset ovat hieno ja hatun noston arvoinen asia. Mutta täytyykö lasten tosissaan pystyä sulautumaan tapettiin ja aikuisten maailmaan jo heti ihan pienestä pitäen? Olisiko minusta ollut kiva viettää oma lapsuuteni niin?

Välillä tuntuu, etenkin täällä Suomessa, että esimerkiksi ravintoloissa lapset eivät missään nimessä ole tervetulleita, koska niistä kuuluu ääntä. Lasten kanssa pitäisi pakkautua ainoastaan Rosson buffaan tai vastaavaan, koska muualle lapset eivät sovi. 

Enkä nyt tarkoita, että sitä pitäisi saada rellestää ja heitellä spagetteja kattoon joka ravintolassa (tai yhdessäkään), mutta joskus olisi ihan mukavaa, että me täti-ihmisetkin muistettaisiin, millaista on olla lapsi. Ja kuinka näivettävä se aikuisten maailma onkaan ihan ilman, että puserretaan ranskanletin muotoiseen muottiin ja liimataan penkkiin tuntikausiksi. Ja aikuisten keskustelut ovat paljon mielenkiintoisempia, kun on promilleja veressä.