Liikunnan riemua

Täydellinen äitiysloma on tehty liikkumista varten. Kotona oleva nahkainen kahvakuula pitää huolen siitä, että äidin hauis kasvaa, ja näin talvella vaunujen lykkiminen hangessa muistuttaa elävästi siitä, miksi lumityöt oikeastaan ovat aika syvältä. Ja hiki virtaa. Tuskanhiki ainakin.

Itselläni alkuraskauden pahoinvointi piti huolen yleiskunnon täydellisestä romahduttamisesta ja kateellisena tuli katsottua vierestä niitä pallomahoja, jotka juoksentelivat puolimaratoneja tai vähintään kävivät bodypumpissa. Itselläni olisi siinä puuhassa vähintään pulpahtanut sikiöpussi kurkkuun. Yöh. Keski- ja loppuraskaudessa kyllä tuli esitettyä notkeaa virtahepoa äitiysjoogassa ja pystyin onnekseni käymään pitkillä kävelylenkeillä. Pingviinit ja Martti Ahtisaari ovat sittenkin aika sympaattisia.

Tirppa oli tuskin ehditty sektiohaavasta maailmaan kiskaista, kun minulta kysyttiin, milloin saan alkaa urheilla. Todettakoon, että ei ollut käynyt siinä tilanteessa pienessä mielessäkään, että lähtisin jonnekin hikoilemaan muuta kuin synnytyksen jälkeistä hormonihikeä. Mutta onhan se liikuttavaa huomata, että lähipiirissä ollaan niin kiinnostuneita minun kunnostani ja raskauskiloistani. Kumma kyllä kukaan ei asiasta kysellyt ennen raskautta vaan sain rauhassa hautautua sipsipussini kanssa sohvan nurkkaan.

Kun vihdoin liikunnalle olisi ollut mahdollisesti mielenkiintoa ja satunnaisesti aikaakin, tuli kuvioihin kuningas univelka, jolloin pelkkä elämästä selviytyminen tuntui hikitreeniltä. Tai jos univelka höllensi otettaan, niin tehtiin hampaita, kärsittiin rintatulehdusta, käytettiin kaikki vapaa-aika soserumbaan – tekosyitä on monia.

Joten jospa ottaisi kämmenen kokoisen palan suklaata ja harkitsisi taas sitä liikunnan aloittamista. Heti huomenna.

[Hurmosmamma]