Ruokalotto

Lapsen ruokailu on viisi kertaa päivässä toistuva lottoarvonta. Siitä aiheutuvan stressin määrää ei ikinä arvaa etukäteen.

Jos lapsi on sopivan nälkäinen ja ruoka on herkkua, suu aukeaa aina uudelleen jo ennen kuin lusikka jälleen kohoaa lautaselta, kuuluu kovaäänistä komentamista ja kädet viuhtovat vauhtia tarjoiluun.

Jos ruoka on herkkua, mutta lapsi ei ole sopivan nälkäinen, se leikkii ruoalla: suu aukeaa, ruoka otetaan suuhun, ruokaa pyöritellään kielellä, syljetään kämmeniin ja taputellaan hiuksiin. Kurkotellaan kohti äidin naamaa: saisinko täysosuman kulmakarvoihin? Kastetaan etusormi soseeseen ja piirrellään sillä kuvioita syöttötuoliin, ihan vain koska äidin ja isän mielestä on varmasti kiva raaputtaa iltaisin tuolin runkoa kuin ässäarpaa konsanaan.

Jos lapsi on sopivan nälkäinen, mutta ruoka ei ole herkkua, suu napsahtaa tiukasti kiinni ja pää kääntyy toisaalle. Tehdään siltaa, kiskotaan pöytäliinaa, tartutaan möhnäisin sormin syöttäjän käsivarteen. Syljetään suuhun mahdollisesti päätynyt ruoka pieniin kämmeniin ja taputellaan se kaikkialle ympäristöön. Jos mahdollista, tartutaan lautaseen, heilutetaan sitä iloisesti ilmassa ja heitetään lopuksi lattialle. Kun kaikki ruoka lopulta on päätynyt lautaselta muualle kuin vatsaan, itketään nälkää.

Jos lapsi on liian nälkäinen, on aivan samantekevää, onko ruoka herkkua vai ei. Silloin napero keskittyy ruokailun sijaan pää punaisena huutamiseen, eikä lepy kuin maidolla.

Se, joka on kirjoittanut neuvolan ohjeen, jonka mukaan ”on tärkeää syöttää lapselle tämän lempiruokien lisäksi säännöllisesti myös muita makuja, jotta ne tulevat ajan myötä tutuiksi”, on lämpimästi tervetullut syöttämään lapselleni muun muassa kalaruokia sekä banaania. Ei tuo maissinaksuistakaan järin välitä, mutta niiden puutteesta ei neuvolassa sentään jatkuvasti naputeta.

Ai että minä odotan sitä aikaa, jolloin tämä lapsi oppii käsittelemään lusikkaa kauniisti ihan itse.