Ei!

Kunpa voisinkin sanoa, että tämä on jo uhmaikää. Mutta ei se kuulemma ole, uhmaikää voi edeltää kuulemma tahtoikä, joka on uhmaikää helpompi.

Meillä tämä kuuluisa tahtoikä näyttäytyy dramaattisilla itkuilla. Itku siitä, että lasketaan alas sylistä. Tai siitä, että otetaan syliin. 

Siitä vasta suututaankin, kun kielletään menemästä vaikkapa koiran kupeille. Tai kun vaihdetaan vaipat. Tai vaatteet. Tai kun yritetään syöttää lusikalla silloin, kun näemmä on sormiruokailun aika. Tai kun syötetään sitä ruokaa, joka minuutti sitten oli vielä hyvää mutta nyt näemmä ei.

Älykäs vuoropuhelumme menee kutakuinkin seuraavasti:

Tirppa, et ota sitä. Byää. Ei, et todellakaan ota sitä. BBBBBBBYBYBYBYBYYYÄÄÄÄÄÄÄÄHHHHRGHHH.

Siis oikeasti, little mister drama king. Vähempikin riittäisi.

Yritä tässä nyt sitten pysyä kovana ja johdonmukaisena. Etenkin jos tässä liu’utaan kovaa kyytiä alamäkeen kohti sitä uhmaikää. Ja ei, ei helpota nyt yhtään, että vaikea uhmaikä voi ehkä tarkoittaa helppoa murrosikää. Tätä menoa ostan yhdensuuntaisen lipun jonnekin kauas siinä kahdentoista vuoden kuluttua. Jääköön miehet kasvattelemaan viiksikarvojaan ihan keskenään.