Ensiaskelia

Joskuspa tätäkin hyvän onnen antikristusta lykästää, nimittäin sain taltioitua Tirpan ensiaskeleet puhelimelleni! 

Etukäteen ajattelin, että ensiaskeleet ovat maaginen ja mieleenpainuva hetki – ja siinä en ollut väärässä – mutta sanottaneen että jos en olisi saanut taltioitua näitä askelia ja sen jälkeen mahdollisuutta katsoa niitä uudestaan ja uudestaan, en todennäköisesti muistaisi niistä mitään. Niin nopeasti ohikiitävä hetki se oli. 

Mutta nyt olen analysoinut koko tapahtumaa moneen otteeseen. Sitä pystyyn nousemista ilman tukea (tämäkin sinä päivänä opittu uusi taito!) ja sitten pitkän harkinnan ja polvien notkunnan ja kantapäiden noston jälkeen kolme selvääkin selvempää ja haparoivaa askelta. Ihmetystä niin Tirpan kuin meidän muidenkin osalta, että ohhoh, mitäs nyt tapahtui. Nytkö se oli? Nyt jo? Osasiko oikeasti? Ja ennen kaikkea: WAU. Taisinpa huutaa videon taustalla että hei mä sain ne videolle! Ja mieskin oli vieressä näkemässä sen kaiken.

Vaikka usein en täällä blogin puolella herkistelekään, niin pakko todeta, että kaikesta rasittavuudestaan huolimatta tämä ikä on aivan mahtava. Askelia, sanoja, kujeilevia katseita ja naurunkiherryksiä. Voi kuinka tuota poikaa rakastankaan.

Ystäväni, jolla on vuotta vanhempi poika, joskus sanoi aina toivoneensa, että poika ei kasvaisi, koska juuri nyt on aivan mahtava ikä eikä se vain voi muuttua paremmaksi. Ja sitten se kuulemma aina vain muuttui (siis näin kokonaisuutena, who are we kidding ettei uhmakkaita känkkäpäiviä muka tule). 

Musta tuntuu nyt juurikin samalta. Toisaalta seuraa kehitystä aivan silmät selällään ja ihailun sokaisema itku kurkussa, toisaalta ei millään haluaisi minkään tästä muuttuvan. Mitä jos huomenna se ei olekaan enää yhtä ihana? 

Mutta ainakin tänään tuntuu, että se on vielä ihanampi kuin eilen. Pieni pörröpää.