Viesti universumilta

Olen todellinen tuurijuoppo urheilun suhteen. Ensin on pitkä, liiankin kuiva (urheilematon) kausi ja sitten revittelen senkin edestä, mitä ei voi seuraa muuta kuin täydellinen romahdus. Niin tyypillistä, kaikki tai ei mitään.

Tässä taas päivänä muutamana sain vihdoin muutaman tunnin jahkailun jälkeen vinssattua hanurini ylös sohvalta ja puettua juoksukamat päälle. Reippaana ulos, hiphei nyt juostaan! Meni ehkäpä kolme sekuntia, kun aurinkoinen päivä muuttui kaatosateeksi. Siis oikeasti sellaiseksi, ettei eteensä meinannut nähdä ja ulkoilijat värjöttelivät puiden alla. Paitsi minä, minähän juoksin. En suostunut ymmärtämään tätä hienovaraisen kosteaa vihjettä pysyä kotona.

Ennen vihasin juoksemista. Keskittymiskykyni ei yksinkertaisesti sietänyt tuota monotonista tahkomista ja ajatukset menivät heti siihen, kuinka kurjaa juokseminen onkaan. Kiitos äitiyden, nyt juokseminenkin ja sen tuoma oma aika tuntuu luksukselta, jopa kaatosateessa. In your face, divine intervention!