Piikikästä

Ah, olinkin ehtinyt jo unohtaa rokotusten tuoman riemun. 

Ensinnäkin se pettymyksen tuottaminen lapselle, kun piikki isketään useamman kerran lihaan. Toiseksi se sivusta katsominen tuntuu jotenkin karulta. Vaikka piikkejä en kammoakaan ja Tirpankin aikaansaamiseksi jouduin piikkejä vatsanahkaani pistämään, niin jotenkin pitkän piikin työntäminen pieneen pulleroreiteen on kyllä joka kerta yhtä inhottavaa.

Mutta minkä varsinkin olin ehtinyt unohtaa oli rokotuksen tuoma kuumeilu. Ja sitten erehdyin vielä antaa miehelle luvan lähteä viettämään poikien iltaa kun itse jäin kiukkuisen ja kipeän lapsen kanssa kotiin. Oli muuten viimeinen kerta.

Ensinnäkin sylinkaipuu kymmenkertaistui kipeänä, mikä on ihan ymmärrettävää. Mutta kun jokainen askel pois sohvannurkasta Tirpan luota aiheutti elämää suurempaa draamaa, niin hippasen alkoi jossain vaiheessa iltaa kypsyttämään ja pissattamaan. Sitten keksitiin kiva leikki heittää tutti sohvan taakse – niin siis se yksi ja ainoa tutti (minneköhän nekin kaikki katoaa?!) – ja minäpä sitten hanuri pystyssä sitä sieltä kaivelen. Sillä seurauksella, että Tirppa päätti heittää voltin sohvalta lattialle, vaikka aivan hyvin osaa halutessaan laskeutua jalat edellä. Ja sekös vasta meitä kollektiivisesti harmittikin.

Sitten on vielä se kuumelääkkeen tappelu pillinreiästä alas yksin. Ei muuten ole helppoa. Koirankin kanssa on helpompaa.

Joten kun olin saanut nukutushommissa pari kertaa tutista päähäni niin että kopsahti ja vihdoin saanut pojan unille – toivottavasti pidemmäksi aikaa kuin kuumeen tuomat puolituntiset päikkärit – niin eipä auttanut kuin ottaa lasi punaviiniä ja toivoa universumilta, että sipsipussi tippuisi taivaalta syliin. 

Ei se tippunut.