Makumatkailua

Yhden ikävuoden rajapyykin lähestyessä meillä koko perhe siirtyi syömään samaa ruokaa muutamia kuukausia takaperin. Tämä tarkoitti meille aikuisille vähäsuolaisempaa ruokaa (hyvä!) ja taaperojengiin siirtyvälle lapselle myös varsin uudenlaista ruokavaliota.

Voi sitä helpotusta, kun lapselle ei tarvinnutkaan enää laittaa erikseen ruokaa! Eikä mikään ihme, että hyvin upposi jopa nepalilainen ruoka – olihan se yksi raskausajan intohimoistani ja napanuoran kautta oli poikamme varmasti marinoitunut kormassa jo vatsassa ollessaan.

Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa päätimme kokeilla, miten onnistuisi koko perheen sushi-illallinen. Yllättävän hyvin alun epäluulon jälkeen, mitä nyt merilevää oli välillä ikenillä näemmä hieman hankalaa nitkuttaa. Mutta sinne upposi lohesta munakkaaseen ja avokadosta rapuun sushipalaset yksi toisensa jälkeen. Saimme syödä pöydän ääressä kohtuullisen rauhassa ystävien kanssa, nauttia jopa lasin valkoviiniä. Oi onnea!

Kunnes ruokailu oli ohi ja poikamme alkoi vaikuttaa siltä, kuin olisi kovempikin nousuhumala päällä. Jos en olisi tiennyt paremmin, olisin epäillyt, että aikuisten viinipullolla on käyty. Tohelluksen määrä oli aivan järjetön, poika taapersi ympyrää lattialla, otti juoksuaskelia sohvalla, nauroi ja julisti äänekkäästi, puri, läpsi, heitteli pikkuautolla (oikeastaan se oli aika iso taksi, auts!). Katsoimme miehen kanssa toisiamme, että onko tuo oikeasti se meidän lapsi?

Niin, sushiriisissähän tosiaan on sokeria. Että sellaiset olivat sitten ne ensimmäiset pöllyt, onneksi vanhempien valvovien silmien alla, eikä tarvinnut pojan sammaltaen könytä kotiin aamun pikkutunneilla.