Kuka voisi kellot seisauttaa?

Ennen syksyistä kellojen siirtoa oikein odotti. Ihanaa, yksi suloinen tunti lisäunta pimeään vuodenaikaan! Maanantainakin oli vielä helpompi herätä kouluun tai töihin – kellojen siirto tasoitti sentään vähän pimeyden tuomaa energiavajetta.

Eipä enää ole elämässä sitäkään luksusta, toisaalta eipä sitä maanantaiaamuna tarvitse muualle vääntäytyä kuin pottailemaan tai puuronkeittoon. Vaikka taapero kuinka menikin nukkumaan lauantai-iltana tuntia normaalia myöhemmin (oma-aloitteisesti, ei me vanhemmat nyt sentään niin kaukaa viisaita ja läheltä väsyneitä olla!), niin kyllä se kello valitettavasti oli kuin olikin alle kuusi sunnuntaiaamuna, kun pinnasängystä alkoi kuulua tuttu kirkasääninen monologi.

Vaikka käytännössähän saimme nukuttua täydet yöunet, niin kyllä se vitosella alkava kellonaika silti ottaa yhtä paljon nuppiin. Saavutetuistta eduista kun on niin vaikea luopua.