Miksi?

Lilyn toimitus kysäisi, miksi me perebloggaajat pidämme blogejamme. Hyvä kysymys sinänsä, johon minulla ei ole tarjota mitään intellektuellia vastausta.

Alunperin bloggaaminen oli väsyneen äidin aivopierua. Nykyään se on vieläkin sitä itseään, äiti vain on vähän vähemmän väsynyt.

Ehkä syynä oli se, että lapsen myötä syliin oli yhtäkkiä lävähtänyt sellainen kasa uusia arkipäivän absurdeja tilanteita, että jonnekin niitä piti ammentaa. Silläkin uhalla, että siinä tulee paljastaneeksi kaikki omat tyrimisensä ja urveloimisensa.

Kuukausien myötä on kuitenkin ollut ihanaa huomata, kuinka moni vanhempi tuntuu samassa veneessä soutavan. Äyskäreillä räpiköidään hiki päässä, ettei vuotava vene uppoa. Ja nauretaan samalla sille räpiköimiselle, yhdessä.

Joten kiitos kaikille mukanaräpistelijöille, te olette tehneet tästä aivopieruilusta aivan mielettömän upean matkan! Ja jos blogi on tuonut hymyä tai lohtua edes yhdenkään lukijan elämään, niin mitäpä muuta sitä voisikaan toivoa. Paitsi ehkä pussillisen salmiakkia.