Biologinen ikävä

Pitikin mennä riemuitsemaan. Heti perään tuli sellainen yö, jolloin napero nukkuu hyvin, kumppani nukkuu hyvin, mutta minä en vain saa unta.

Tönäisin kumppania pari kertaa kylkeen.
”Mä en saa nukuttua. Haetaanko N meidän väliin?”
”Ei. Se nukkuu”, ja tyyppi jatkoi ärsyttävän levollisesti uniaan.

Puoli kahdelta keräsin peiton syliini ja hiivin naperon huoneeseen. Asetuin pinnasängyn vieressä olevalle isolle lattiatyynylle mukavasti ja vedin peiton ylleni. Napero havahtui hieman, työnsi molemmat kätensä pinnojen raoista, tarttui käteeni ja huokaisi tyytyväisenä. Sen tasainen tuhina vaivutti minutkin pian uneen.

Aamukuudelta heräsin tyynyltä yhä samassa asennossa. Napero nukkui pinnasängyn laitaa vasten minua kohti venyneenä. Se ei ollut huutanut yöllä kertaakaan, sillä äiti oli lähellä aina, kun se havahtui ja tsekkasi asian. Työnsin isovarpaani varovasti pois peiton alta. Lattianrajassa veti.