Kolme vuotta sitten

Luin pari päivää sitten Kuka olit kolme vuotta sitten -haasteen Laura de Lillen blogista. Pysähdyin miettimään, mutta en ehtinyt juuri silloin jäsentää ajatuksiani riittävästi blogia varten. Tänään toimitus nosti saman kysymyksen eetteriin ja ajattelin kokeilla, onnistuisiko tästä kirjoittaminen paremmin nyt.

Kolme vuotta sitten, tammikuu 2012. Olin lyhythiuksinen ja käytin paljon hassuja korviksia. Olin parantumaton idealisti, vilkas ja vielä lyhytpinnaisempi kuin nykyisin. Minulla oli sata rautaa tulessa sekä töissä että harrastuksissa. Halusin kokea kaiken täysillä. 30-vuotissyntymäpäivä kolkutteli ovelle. Valmistauduin kumppanini kanssa myymään yksiön, jossa asuimme ja ostamaan naapuritalosta isomman asunnon, jotta saisimme vuorokausirytmimme sovitettua samaan osoitteeseen. Ja ennen kaikkea luulin olevani vela.

Seuraavana vuonna elämäni mullistui. Luojan kiitos valitsimme siis sellaisen asunnon, jossa kirjastohuoneen sai muutettua lastenhuoneeksi.

Mitä nämä kolme vuotta ovat minulle opettaneet?

Ainakin sen, että en edelleenkään ole vauvoista erityisen kiinnostunut. En hullaannu nähdessäni vauvoja, enkä erityisemmin myöskään halua pidellä muiden vauvoja sylissäni ihan vain pitelemisen ilosta – kaverille apukätenä oleminen on ihan eri asia. Vauvakuumeelle olen luultavasti immuuni. Sisarus naperolle jossain välissä olisi ajatuksena tosi kiva, mutta lähinnä naperon, ei minun itseni takia. En halua olla pois töistä enkä erityisemmin kaipaa raskausaikaa, lapsivuodeajasta puhumattakaan. Onneksi hoitovapaat voi aina jakaa vanhempien kesken ja parin vuoden epämukavuusaika on lopulta todella lyhyt verrattuna sisaruksista vuosien varrella koituvaan iloon. Ja lapset kasvavat. Naperonkin kanssa oleminen helpottuu koko ajan.

Kolme vuotta sitten ajattelin, että kotona oleminen lapsen kanssa ei ole minua varten. En tiennyt, saati suunnitellut, että tulisin vielä sinä samana vuonna raskaaksi, mutta väitteessäni olin aika lailla oikeassa. Olen niin paljon parempi ihminen, vaimo ja mutsi, kun saan käydä töissä. Toki vauva-aika yllätti nelinkertaistamalla sen ajan, jonka olin arvioinut jaksavani tylsistymättä. Veikkaukseni oli kolme kuukautta, jaksoin vuoden. Ja sitten sinnittelin vielä kaksi kuukautta.

Olen luonteeltani hieman tasaisempi,  kärsivällisempi, ymmärtäväisempi, pitkälti siksi, että yritän jatkuvasti näissä asioissa kehittyä. Jälleen vähän parempi kuuntelemaan, neuvomaan ja ohjaamaan. Silmäkulmissani on naururypyt, enkä vaihtaisi niitä pois.

Monessa suhteessa olen melko lailla onnellisempi. Minulla on työ, jossa viihdyn, kiva työyhteisö ja hyvä esimies, ja kun tulen työpäivän jälkeen kotiin, napero juoksee vastaan eteiseen, halaa ja tahtoo kivuta syliin lukemaan kirjaa. Idealisti olen edelleen ja se auttaa minua uskomaan maailmaan, jossa elän.

Haluan edelleen elää täysillä ja kokea paljon, mutta luotan siihen, että se aika tulee vielä.