Muumien mörkö

Sanotaan, että poikaraskaudet vievät äidin terveyden ja tyttöraskaudet äidin kauneuden. 

(Ja tiedetään, tiedetään, että raskauksista sanotaan yhtä sun toista eikä mikään ikinä kuitenkaan pidä paikkaansa paitsi naapurin kummin kaiman koiralla, mutta saivarrellaan nyt silti saivartelemisen ilosta.)

Pojan raskaudessa voin ensimmäisen kolmanneksen pahoinvointia lukematta todella hyvin. Siis lähes rikollisen hyvin. Ei minkäänlaista vaivaa, kremppaa tai kummempaa tautia. Kirmasin kuin aropupu pitkin ja poikin maita ja mantuja, kykin marjapuskissa ihan viimesilläni ja ähinästä tai vaappumisesta ei ollut (paljoakaan) tietoa. Että se siitä terveyden viemisestä, jos nyt ei mielenterveyttä lasketa, mutta sitä ei ehkä voi pojan syyksi laskea.

Nyt toinen raskaus on noudatellut kutakuinkin samanlaista kaavaa tähän asti. Pahoinvoinnin väistyttyä ei kummempaa valittamista, olen pysynyt kohtuullisen terveenä ja hyvinvoivana eikä ulkonäössäkään merkittäviä muutoksia.

Paitsi että hetkinen. Aamulla peiliin katsoessani ihmettelin, että jokin ei nyt ole ennallaan. Iho on aika normaali, silmäpussit ennallaan, mikäs tässä nyt. 

Jep jep. Nenä. Se on levinnyt entisestään. Puolessa välin raskautta. Viimeksi taisi olla tällainen suurinpiirtein synnytyslaitoksella. Että mikäköhän muumien mörkö tällä kertaa siellä sairaalakaavussa sitten vaeltelee. Huokaus.