Makean perään

Tulin pari päivää sitten kotiin ja laskin laukun lattialle siksi aikaa, kun riisuin naperoa. Napero vaati maitolasillista, pottaa ja kuvakirjaa. Laukku unohtui.

Hetken päästä ripustelin kylppärissä märkiä rukkasia kuivumaan. Eteistä kuului rapinaa. Ja epäilyttävä hiljaisuus. Se laukku!

Syön nörttejä aamiaiseksi tästedes vain työpaikalla.

Muksu piteli Läkerol Dents -askia toisessa kädessään, toinen oli täynnä pastilleja. Ilme oli semisti onnellinen. Mä en tiennytkään, että puolitoistavuotiaat pitävät mentholista. Xylitolin laksatiiviset vaikutukset sen sijaan tuli taas todistettua.

Pikkusormi johti väistämättä koko käden menetykseen. Tyyppi on parissa päivässä oppinut ratsaamaan perinpohjaisesti takintaskut, yöpöydän laatikot, kaikki paikat, joissa ennen säilytimme kurkkupastilleja. Eilen yllätin sen kantamasta jakkaraa naulakon luo, jotta yltäisi siellä roikkuvaan laukkuun. ”Paa, paa”, se hoki, pastillia tarkoittaen, ja osoitti vaativasti laukkuani.

Esikoinen on niin helppo pitää sokerista erossa, että yritämme tätä mahdollisimman pitkään. Kunhan vain muistaisin olla ostamatta itsellenikään mitään kurkkupastilleja sokerisempaa. Tai, alkutavoitteena, ainakaan jättämättä sitä alle metrin korkeudelle.