Kotiseuturakkautta

En olekaan varmaan muistanut hehkuttaa uutta asuinseutuamme. Palasimme siis helmikuussa miehen lapsuudenmaisemiin, alueelle, jossa mies vietti parisenkymmentä vuotta.

Minulle alue oli sinänsä yhtä rakasta ystäväperhettä lukuunottamatta vieras, joten suhtauduin miehen fiilistelyihinkin tietynlaisella skeptisyydellä, että voiko tämä kymmenen minuutin ajomatkan päässä edellisestä kodistamme oleva alue olla nyt jotenkin niin erilainen ja ihana.

Mutta kuulkaa, vaikka olenkin ystävieni mukaan aina ollut henkinen espoolainen (miehen myötä vasta oikeasti uusespoolaistunut), niin nyt tuntuu että olen oikeasti löytänyt paikkani. Tämä alue on juuri sellainen, jossa haluan itse asua ja varsinkin nähdä lasteni kasvavan. Ajoteitä, joissa ei ole jalkakäytäviä. Siksi, koska niitä ei oikeasti tarvitse. Vehreitä metsänpätkiä, joissa mies kertoo pelanneensa pienenä pesistä (pesistä metsässä – aivan absurdia minun pienelle helsinkiläismielelleni). Lähiöelämää. Mammoja, jotka kutsuvat alueen äitiyslomalaisia (ja meitä kohta taas äitiyslomalla olijoita) iltapäiväteelle ja raparperipiirakalle. Pihalla keinut ja leikkimökki ja valtoimenaan kasvavia viinirypäleköynnöksiä. Hiljaisuutta ja rauhaa, mutta kuitenkin täyttä elävää elämää joka puolella.

Nyt tuntuu oikeasti siltä, että on mukavaa jäädä kohta äitiyslomalle. Kotiin, joka tuntuu niin kodilta.