Väsymyksestä

Nyt kun oma pahin väsymys on (ainakin toistaiseksi) väistynyt, yritän pukea sanoiksi sen, kuinka kamalaa se tällä kertaa olikaan.

Ensin tosin totean, että kaiken hermoromahduksen partaalla olemisen uhallakin se on silti mukavampi olotila kuin alkuraskauden pahoinvointi, jota ei pääse millään omilla toimilla pakoon. Hyi.

Mutta luulin tosiaan ennen tietäväni, mitä on olla väsynyt. Se, että nukuttaa yhtenä päivänä enemmän tai on saamaton olo. Vähän ehkä särkee päätä. Sitten tuli vauva-aika, jolloin väsymys sai ihan uuden ulottuvuuden. Päivät menivät välillä väsyneessä sumussa, mutta hormonihöyryissä sekin tuntui kohtuulliselta, mitä nyt välillä piti itkua tirauttaa ja nukkua päikkäreitä. Ei se kivaa ollut, mutta jotenkin siedettävää kuitenkin, tai se tuntui kuuluvan jollakin tasolla asiaan.

Sitten elämääni löysi alkuvuonna vaivannut ruuhkakuukausien ja raskausunettomuuden tuoma väsymys. Se tunne, että on jossakin pimeässä säkissä, eikä sieltä pääse ulos edes nukkumalla. Varsinkin kun ne unet tulevat aina sisäisellle kellolle väärään aikaan ja kaikkoavat silloin, kun niistä olisi enemmän hyötyä. Kun tuntui siltä, että onko tässä nyt kyse burnoutista tai masennuksesta, vai voiko oikeasti pelkkä väsymys tuntua tältä. Itketti, suututti, latisti – vuorotellen. Sitten tuli yksi parempi yö ja pääsi pinnalle haukkaamaan happea, kunnes taas tuli valvottua seuraavana yönä.

Joinain aamuina tuntui siltä, että en yksinkertaisesti pääse sängystä ylös. Toisaalta järjellä tiesi, että ei se ole vaihtoehto. Kuten ei sekään, että ei kestäisi unettomuutta enää hetkeäkään. Koska eipä se unettomuus sitä kysellyt. Pienetkin vastoinkäymiset elämässä saivat järkyttäviä mittasuhteita ja lapsi tuntui kaikessa ihanuudessaan rasittavalta, miehestä tai koirasta puhumattakaan. Peilistä katsoi vastaan aivan tuntematon zombie.

Mietin sitäkin, jos vaikkapa sairaalaan menisi pariksi yöksi nukkumaan. Näin olin kuullut joidenkin muiden raskausunettomuudesta kärsineiden tehneen. Mutta sisu ei antanut siihen periksi. Hemmetti tätä nyt lääkkeellisesti lähdetä hoitamaan, ja kyllähän poika minua kotona tarvitsee, vaikka en todellakaan ollut parhaimmillani. Takaraivossa tikitti pelottava aikapommi siitä, että kohta on edessä vauva-aika ja sen tuoma valvominen ja väsymys, kuinka siitä ikinä voisi selvitä, jos on valmiiksi näin väsynyt. Ystäväni sanoivat, että ei siitä selviäisikään. Paniikki.

Mutta sitten toimme makuuhuoneeseemme syrjähypyn lailla ne korvatulpat. Niiden tuoma mielenrauha katkaisi yövalvomiset, ja vaikka toki sitä heräilee yhteen jos toiseen syyhyn ihan raskauden tai elinkumppaneiden takia, niin kevätaurinko on polttanut läpi väsymyksen tummien pilvien. Ehkä sitä on tottunut pysyvästi vähempiin yöuniin ilman, että aidosti tuntuu pahalta. Tunnen olevani taas se (liiankin) energinen itseni, joka puuhastelee enemmän kuin näillä raskausviikoilla varmaan pitäisi.

Ja joka rakastaa taas perhettään yli kaiken, ja korvatulppiaan hyvänä kakkosena.