Yökyöpelit

Ehtymätön runsauden sarvi, nämä yöunet nääs. Niissä riittää mammalla märehtimistä.

Luulisi, että näin reilun kahden vuoden äitiysmankelin jälkeen mikään ei enää yllätä. Mutta tuli tässä männäviikolla sellainen yö, että olisi naurattanut, jos leuat eivät olisi sijoiltaan haukottelusta.

Ensinnäkin tyttö herätti muutaman kerran yöllä, kun piti päästä maitobaarin tiskille norkoilemaan, vaikka pilkku oli mennyt jo ajat sitten. Suotakoon se pienelle, eikä tämä nyt kauheasti yllättänyt.

Sitten hyvänä kakkosena oli tuo poika, joka heräsi kerran huutelemaan peittoaaaa (ihan ok) ja toisen kerran huutelemaan bitis öörveisiä (vähän vähemmän ok). Mutta eipä kai kaksivuotiaalle nyt kauheasti voi reklamoida siitä, että päähän tulee haja-ajatuksia lentokoneista keskellä yötä.

Onneksi mies on sentään joko ymmärtänyt lopettaa kuorsaamisen tai olen niin kroonisessa väsymyskoomassa etten sitä enää kuule.

Mutta sitten on tämä karvainen lapsi, joka päätti useamman kerran tulla kävelemään meidän päällemme kuin suuressakin hädässä. Päästimme raukan pihalle ajatellen, että kunhan ei vaan matolle, mutta pihalla koira oli aivan rauhallinen. Haisteli ja tepasteli ilman mitään kiirettä. Ja sisällä se oli taas muutaman tunnin kuluttua painamassa paniikkinappulaa.

Syy tähän selvisi vasta seuraavana päivänä. Meidän urhea vahtikoiramme pelkäsi sisälle eksynyttä, marraskuuta uhmaavaa, makuuhuoneessamme vaanivaa hurjaa petoa – kärpästä.

Anna mun kaikki kestää.