Matka isoveljeksi

Ei ole helppoa tulla isoveljeksi. Minähän en siitä mitään tiedä, tietysti siitä syystä että veljeä minusta ei kulkusten puuttuessa saa tekemälläkään, mutta sen lisäksi olen myös oman pesueeni pahnanpohjimmainen. Mieheni on puolestaan esikoinen ja olen usein miettinyt, onko meidän varsin huomattava temperamenttiero osaksi juurikin tästä johtuvaa. Mies on harkitseva ja hillitty ja minä räiskyvä ja (liiankin) spontaani.

Ja vaikka täytyy nostaa hattua tuolle pienelle kaksivuotiaalleni siitä, että on oikeasti vastaanottanut pikkusiskon perheeseen enemmän kuin upeasti, ei se ole voinut olla täysin helppoa. Sisaruksen tuloahan on usein verrattu siihen, että  puoliso toisi uuden rakastajan kotiin asumaan. Traumaattista, vähintäänkin. Ja vaatii nuorena jo aikamoista tunteiden käsittelyä ja hallintaa.

Nyt kuitenkin puolen vuoden nelihenkisenä perheenä elämisen jälkeen uskallan ehkä jo hieman huokaista helpotuksesta, että pikkusisko on ainakin toistaiseksi säästynyt lyömisiltä, puremisilta ja raapimisilta. Mitä nyt hieman rajuja rakkaudenosoituksia välillä saa osakseen, kun haliminen on esimerkiksi varsin mukavaa koko ruumiinpainolla. Ja välillä pussaillaan niin, että päät kolisee.

Mustasukkaisuus on tosin hieman alkanut nostaa nyt päätään pikkusiskon kasvaessa ja lähtiessä liikkumaan. Kun yhtäkkiä se söpö toukka onkin leluja lääppivä ja tukasta tarttuva tiivitaavi. Isoveli on selvästi ottanut esimiehen aseman ja kantaa tasaisesti leluja pois siskon ulottuvilta. Pikkuauto löytyi vesilasista ja potkumopo jakkaran päältä. Pisteet kekseliäisyydestä.

Mutta jos ei ole helppoa tulla isoveljeksi, niin ei ole helppoa kyllä tulla kahden lapsen äidiksikään. Tekisi nimittäin joka välissä mieli puuttua näihin rajuihin rakkaudenosoituksiin ja liian usein taidan puuttuakin, kun monesti leikkimatolta löytyykin läjästä kaksi kikattelevaa muksua.

Raja on varsin häilyvä, milloin liikaa on juuri sopivasti ja milloin se sitten onkin jo liikaa.