Kunpa saisi vain nukkua

”It gets worse before it gets better,”

sanoi joku viisas jossain jostakin asiasta. Täytynee allekirjoittaa, että pätee ainakin univelan tuomaan väsymykseen.

Viime perjantaina tämän mamman käpy nimittäin kärähti kuopuksen keksimään kahden tunnin välein heräilyyn, joten edessä oli – jälleen kerran tässä huushollissa – unikoulu.

Unikoulu kahden lapsen kanssa on kieltämättä asteen nihkeämpää kuin yhden lapsen. Kun kiukkuinen kakofonia raikaa molemmista päistä kämppää keskellä yötä, voi taas pikkutunneilla miettiä että a) kikkeliskokkelis, mitäs läksit tai b) toiset ne ovat tähän aikaan vielä baarissa.

Onneksi tyttö on niin halutessaan varsin yhteistyökykyinen ja unien paraneminen taisi olla kollektiivisesti agendalla, koska itse unikoulu sujui kokonaisuudessaan varsin helposti. Suurimpana ongelmana tässä(kin) asiassa oli taas perheenäiti, joka meni aivan lunastuskuntoon siitä, että sai muutaman kuukauden jälkeen ensimmäistä kertaa pidempiä unipätkiä. Kroppa meni välittömästi hälytystilaan, että mitäs tämä tällainen rentoilu nyt oikein on, ja voi elämän käsi että sitten osasikin väsyttää. Ja kokista kului.

Haaveilen kyllä vieläkin siitä, että saisin nukkua vuorokauden. Tosin pelottavaa edes ajatella, missä kunnossa sitä sitten olisi.