Ääntäkin nopeampi

On hauska huomata pienissä asioissa sukupolvien välinen ero, kuten esimerkiksi puhelinkäyttäytymisessä. Kun isäni kännykkä soi, hän ampaisee ylös gaselliakin nopeammin ja kirmaa muualle puhumaan. Minä puolestani vastaan tai en vastaa, enkä oikeastaan edes kummemmin mieti, pitäisikö mennä jonnekin rauhassa puhumaan. Tirppa puolestaan ei tule koskaan ymmärtämään aikaa, jolloin soitettiin ja kysyttiin, ”onko X kotona?”.

Samalla tuli pohdiskeltua, mikä saa minut yhtä nopeasti vinssaamaan hanurini penkistä ylös, kun puhelimen sointi ei sitä tee. Toiset äidit reagoivat lapsen itkuun salamannopeasti, mutta olen kyllä sen verran alkanut filtteröimään Tirpan itkuja, etten ihan joka pihauksesta jaksa heti olla kärppänä paikalla. Kipuitkusta toki, mutta 99% itkuista on kyllä aivan toisenlaista kitinää.

Mutta yksi asia saa kyllä tämänkin lahnan liikkeelle, nimittäin puklut. Kun puklu raikaa keskelle lattiaa tai mattoa ja Tirpan koura alkaa uhkaavasti lähestyä tätä lammikkoa, ei auta muu kuin hioa sprinttitaitoja uusiin ulottuvuuksiin. Tai jos Tirppa on touhukkaana matkalla tärkeisiin tehtäviin ja lopputuloksena on kyllä pukluton lattia mutta kerran syöty ruokalista paidan poikki viistäen, ei tämä äiti ole siitäkään kovin ilahtunut.

Ehkä tämä on nopeusharjoittelua niihin tulevien vuosien ”äiti mulla on paha oloooooorrrggghhhhhhh” -sessioihin. Niitä odotellessa.

[Hurmosmamma]