Äitiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!

Yksivuotisneuvolassa kysyttiin, onko meillä menossa se kuuluisa äitivaihe. Kirkkain silmin selitin, että ei ei, meillä poika viihtyy oikein hyvin isänsä kanssa.

No niinpä vissiin. Kelataan suurinpiirtein viikko eteenpäin, ja kotiimme muutti oikea helmatakiainen. Ainoastaan äiti kelpaa ja isin syliin siirrettäessä alkaa usein raivoisa poru. Kuinka äiti saatat tehdä tämän minulle?! 

Ja julma äitihän saattaa. Toki nostan poikaa vähän väliä syliin ja yhdessä touhuamme ja teemme ja halimme, mutta jossain vaiheessa iltaa tulee näissäkin helmoissa hetki, kun ei jaksaisi joka askeleella raahata perässään pientä (ihanaa) pukamaa. 

Onhan se toki jollakin tasolla imartelevaa, että äiti on niin tärkeä, mutta kun tuo suhteellisuudentaju ei taida vielä olla näillä pienillä kehittynyt ihan huippuunsa. Tietääkseni se, että isi istuu pinnasängyn vieressä ikuisuudelta tuntuvan ajan ja ottaa tutista päähän useamman kerran niin että kolina käy, ei ole mikään pahimman luokan kunnianloukkaus. Tuskinpa pojan ihmisyyttä loukataan silloinkaan, kun hänet nostetaan pois äidin jaloista hellalla räiskyvän paistinpannun alta.

Ja väistämättä tästä tulee sellainen olo, että aiheutanko pysyviä traumoja ja tunnevammaisuutta lapselleni, kun se joutuu tällaista kärsimysnäytelmää muutaman kerran päivässä läpi elämään. En jotenkin osannut ollenkaan varautua siihen, että se napanuora pitäisi vielä uudelleen kasvattaa. Ja kun sen toisessa päässä ei enää olekaan se pieni ja avuton toukka, vaan nuoraa kovinkin ronskein ottein nykivä ja oman tahtonsa äänekkäästi ilmaiseva oikea ihminen.