Äitiyden tähtihetkiä
Kesällä loppuneeseen äitiyslomavuoteen mahtui aika monta tähtihetkeä, jotka eivät menneet ihan oppikirjan mukaan. Kaikkiin asioihin oppikirjaa ei myöskään ollut. Näistä hetkistä saisi helposti satakunta postausta, käytän yhden ja jaan kanssanne muutamia valikoituja hetkiä. Olkaa hyvät: ta-daa, kun äiti ei ihan osaa:
Eka kantoreppuni oli käytettynä ostettu Manduca, jonka mukana ei tullut käyttöohjeita. Kun sitten laitoin naperon reppuun pariviikkoisena ekaa kertaa, tungin sen vauvatukeen jalat sykkyrässä ja ihmettelin, miten sen pää jää noin korkealle. Se kuitenkin nukahti tyytyväisenä ja sain käteni vapaiksi (no, ainakin toisen, koska toisella tuin koko ajan naperon päätä, ettei se vain keikahtaisi). Vasta seuraavana päivänä tajusin, ettei vauvatukea kantsi käyttää lainkaan ennen kuin muksun voi laittaa reppuun sammakkoasentoon. Onneksi en siis lähtenyt heti mihinkään metsälenkille.
Naperon ollessa parikuinen tein jotain kotihommia ja ihmettelin, että onpa vauva kerrankin viihtynyt ihmeen hyvin leikkimatolla yksinään. Sitten tajusin, että tv on auki ja sieltä tulee joku norjalainen saattokotidokumentti, jota se katselee. Parhaillaan siellä näytettiin kuollutta merimiestä arkussa selostajan julistaessa ”nu är Ragnar död”. Äitiyspisteet nousivat jälleen kohisten.
Sitten napero oppi ryömimään. Silloin keksin, että piikkimatto toimii loistavana lapsibarrikadina. Kikka toimi mainiosti, kunnes se oppi kävelemään ja tajusi, etteivät piikit tunnu lainkaan niin ikäviltä sukkien läpi.
Ehkä vähän julmaa. Ja aika nerokasta, vaikka itse sanonkin!
Elokuussa kävimme kesäleirillä. Lähdettiin ihan vain yhdeksi yöksi, jotta selvittäisiin vähällä univelalla (hah) ja kevyin kantamuksin. Napero nukkui teltassa ihan loistavasti. Mitä kantamuksiin tulee, mukana oli yksi rinkka, rattaat ja pieni kupoliteltta.
”Pakkaa kaikki tavarasi siististi rinkkaan/reppuun (ja ehkä ihan pikkuisen myös Ikea-kassiin, ja…). Ei irtonyssäköitä!”.
Kun olin kerännyt messiin partiohuivit, ruokailuvälineet, vaihtovaatteet, pyyhkeet, yöpuvut, teltan, makuupussit molemmille, tyynyn itselleni, makuualustat ja täkkimakuupussin nukkumisalustaksi, kassillisen kestovaippoja, lapsen soseet, puurot ja pyykkipussin, pikkurattaat ja kantorepun, näiden yhden yön varusteidemme kuljettamiseen tarvittiin lopulta farmari-Volvo. Napero ehti teltassa yhden vaipanvaihdon yhteydessä pissata makuupussilleni. Lisäksi se konttasi kolme vaatekertaa harmaanmustiksi ja hieroi täkkimakuupussiin sekä puuroa, ruusunmarjaa että parsakaalisosetta (koska ampiaisten takia hoidimme ruokailut teltan sisäpuolella), eli suurin piirtein kaikki mukana ollut kama myös päätyi leirin jälkeen suoraan pesutupaan. Meillä oli kuitenkin hurjan hauskaa.
Pahinta oli kuitenkin alkuaikojen epävarmuus. Neuvolan oppaat hokivat jatkuvasti, että vauvan kanssa tulee olla jatkuvasti riittävässä vuorovaikutuksessa, ettei hänen minäkuvansa vääristy ja sosiaalinen kehityksensä vaurioidu. Missään ei kuitenkaan sanottu, mikä on riittävä taso. Mietin pääni puhki, mistä puhua vauvalle ja miten pystyn keskustelemaan päivät pitkät järkevästi vastasyntyneen kanssa. Minä kerroin, mitä hoitotoimenpiteiden aikana tapahtuu (hyvä juttu). Katselimme ikkunasta ja kerroin, mitä kadulla tapahtuu (niin hyvä juttu, että sitä on naperon mielestä ihan välttämätöntä tehdä edelleen). Kun en keksinyt mitään muuta, luin sille ääneen naistenlehtiä sekä Hesarista valikoituja uutisia ja tarinoin siitä, mitä kuvissa näkyy. Olisipa joku tullut silloin sanomaan, että ihan jo katsekontakti imetyksen aikana on vauvan mielestä seurustelua. Äänijänteeni olisivat säästyneet paljolta. Kun vauva oli neljä kuukautta, tajusimme, että lastenkirjastosta saa lainata pienille sopivia kuvakirjoja ihan ilmaiseksi. Siihen loppuivat yhteiset hetkemme Alluren ja Avotakan parissa. Alkuvaihe oli muutenkin hankalaa ja joskus öisin väsyneenä itkin sitä, että on väärin, kun olen niin taitamaton äiti, etten tiedä pienistä lapsista yhtään mitään, ja siitä huolimatta napero rakastaa minua niin ehdottomasti. Syyllisyys hellitti lapsivuodeajan jälkeen ja joskus siinä naperon kahdeksankuukautispäivän tienoilla nukuin muistaakseni ensimmäisen kerran neljä tuntia putkeen. Satunnaisesti, mutta edes joskus. Sen jälkeen väsymyskin alkoi pikku hiljaa helpottaa.
Yhdessä kumppanin ja naperon kanssa opettelimme ja opimme elämään perheenä ja kommunikoimaan toistemme kanssa sujuvasti. Selvisimme vauvavuodesta täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja naperosta sukeutui sen aikana iloinen, aurinkoinen, omatoiminen ja vanhempiaan ilmiselvästi rakastava taapero. Vauhdikas, temperamenttinen ja vahvatahtoinen hän on edelleen, silti nämä taaperovuoden muutamat kuukaudet ovat olleet jo huomattavasti vauva-aikaa helpompia.
Kolmen vuoden uhmaikää odotellessa.